Yksityismetsänomistajat eivät ole saamassa kartellikorvauksia

Kuvateksti: Hevosten hoitaessa pääosan metsäkuljetuksista vuonna 1961 solmittiin ensimmäinen hintasuositussopimus. Kokonainen sukupolvi ostajia ja myyjiä tottui suositusten hintoja ohjaavaan vaikutukseen, vaikkeivät suositukset sitoneet ketään.

Ainakin 486 metsänomistajaa on vakavan paikan edessä. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi 31.8.2017 päivätyllä tuomiollaan ensimmäiset Suuren Savotan esittämät korvausvaatimukset, joiden kohteena olivat metsäteollisuusyritykset UPM, Stora Enso ja Metsäliitto. Metsänomistajat yrittivät saada korvausta mielestään liian pienistä puukauppatuloista, kun yritykset olivat rikkoneet kilpailulainsäädäntöä ja olleet kielletyllä tavalla tekemisissä toistensa kanssa. Nyt kaikki 486 kannetta on hylätty samoin perustein kuin ensimmäisissä kanteissa.

Vakavaksi mielen vetää se, että oikeus määräsi kantajat korvaamaan yritysten oikeudenkäyntikulut. Ne olivat metsänomistajaa kohti 9 667 euroa. Lisäksi jokaisen metsänomistajan on tietysti maksettava omat oikeudenkäyntikulunsa. Kanteita hoitanut asianajotoimisto on ilmoittanut, että kukin metsänomistaja joutuu maksamaan omina kuluinaan noin 9 000 euroa ja sen päälle vielä 24 % arvonlisäveroa.

Mikäli Helsingin käräjäoikeuden ratkaisusta valitetaan hovioikeuteen, kustannuksia kertyy lisää. Ainakin Stora Enso ja UPM ovat kyllästyneet prosessin jatkamiseen. He ovat lupautuneet olemaan perimättä omia oikeudenkäyntikulujaan, jos kantajat eivät enää valita hovioikeuteen. Suuren Savotan puuhamies Reijo Lahtonen on kertonut, että asiaa pohditaan yhteisesti Äänekoskella 24.11.2017 pidettävässä kokouksessa. Tätä kirjoitettaessa ei vielä tiedetä, kuinka moni tyytyy käräjäoikeuden ratkaisuun ja kuinka moni haluaa valittaa hovioikeuteen.

Jatkaminen ei vaikuta lupaavalta. Ensimmäiseksi Helsingin käräjäoikeus hylkäsi Metsähallituksen mittavan samaa asiaa koskevan korvausvaatimuksen 160 miljoonaa euroa. Tästä ratkaisusta on valitettu hovioikeuteen, joka on jo aloittanut asian käsittelyn.

Myös 32 kunnan korvausvaatimus on hylätty. Kukin kunta sai maksaa vastaajien oikeudenkäyntikulut. Metsäliitto Osuuskunta saa jokaiselta kunnalta 53 586 euroa, UPM 70 266 euroa ja Stora Enso 77 972 euroa. Rovaniemen kaupunki ja Leppävirran kunta maksavat kumpikin vain Stora Ensolle, koska nämä kunnat olivat tehneet kauppoja vain sen kanssa.

Tapana ei ole ennakoida hovioikeuden tulevia ratkaisuja. Toisaalta asiantuntijat, jotka ovat lukeneet Helsingin käräjäoikeuden pöytäkirjan, ovat olleet tyytyväisiä perusteellisuuteen, jota asian käsittelyssä on noudatettu. Ei vaikuta luultavalta, että hovioikeus voisi päätyä erilaiseen ratkaisuun kuin käräjäoikeus.

Houkuteltiinko metsän-omistajia heikoin perustein?

Yksityisten metsänomistajien kanteen hylkäämisen jälkeen on alettu keskustella, houkuteltiinko metsänomistajia osallistumaan Suureen Savottaan eli yhteiseen kanteeseen liian kevein perustein. Kannetta nostettaessa oli saatavissa markkinaoikeuden laajasti perusteltu ratkaisu, jossa kielletystä yhteistyöstä langetettiin seuraamusmaksu, joka oli Metsäliiton osalta 21 miljoonaa euroa ja Stora Enson osalta 30 miljoonaa euroa. UPM selviytyi ilman seuraamusmaksua, koska oli ilmiantanut kielletyn yhteistyön.

Markkinaoikeuden ratkaisussa katsottiin näytetyksi toteen, että metsäpäälliköt ja aluejohtajat olivat kokouksissa ja puhelimitse kertoneet toisilleen yhtiöiden toteutuneiden puukauppojen määriä ja hintatasoja ja pyrkineet keskusteluilla vaikuttamaan tulevan puukaupan määrään ja hintatasoon.

Yhtiöiden edustajat olivat vuosittain vaihtaneet yhtiöiden kustannustietoja. Sitä vastoin markkinaoikeuden mukaan metsäpäälliköiden ja aluejohtajien keskusteluissa ei sovittu hinnoista tai yhteisestä kilpailukäyttäytymisestä. Markkinaoikeus ei myöskään katsonut, että kielletyllä menettelyllä olisi ollut hinta- tai markkinavaikutuksia. Markkinaoikeus ei ollut arvioinnissaan määritellyt menettelyä ”kartelliksi”.

Kun markkinaoikeus ei ratkaisussaan löytänyt näyttöä hintojen sopimisesta tai hinta- ja markkinavaikutuksista, Suuren Savotan käynnistysvaiheen puheet olivat kovin kaukana oikeuden toteamista seikoista. Ainakin jälkikäteen arvioiden vedottiin aivan liian paljon yksityismetsänomistajien tunteisiin eikä kerrottu täsmällisesti, mitä markkinaoikeus oli todennut. On luultavaa, ettei juuri kukaan kanteeseen osallistunut metsänomistaja vaivautunut hankkimaan markkinaoikeuden tuomiota ja selvittänyt tosiasioita.

Olisi kyllä kannattanut.

Helsingin käräjäoikeuden ratkaisu

Kun Helsingin käräjäoikeus joutui lain mukaan ottamaan lähtökohdaksi markkinaoikeuden lainvoimaisen tuomion, ei ole hämmästyttävää, että johtopäätös on kantajien kannalta tyly. Siteeraus koskee yhtä ratkaistua yksityistapausta, mutta on yleistettävissä kaikkiin kantajiin:

”Markkinaoikeuden toteama kilpailunrajoitus on koskenut kiellettyä kustannus- ja hintatietojen vaihtoa. Kantajalla on tässä vahingonkorvausasiassa todistustaakka muun ohella vahingon aiheutumisesta ja vastaajien menettelyn ja vahingon välisestä syy-yhteydestä. Kantaja ei ole osoittanut, että markkinaoikeuden toteama kilpailunrajoitus olisi aiheuttanut vahinkoa, tai että kielletyksi kilpailunrajoitukseksi katsottu tietojen vaihto olisi edes syy-yhteydessä metsäyhtiöiden hinnoitteluun ja hänen raakapuusta saamaansa hintaan. Kanne on näin ollen toteen näyttämättömänä hylättävä.”

Oikeus käsitteli ratkaisunsa pohjaksi myös sitä, mikä merkitys oli annettava puunostajien hintatietojen vaihdolle. Selvää on, että sekä puunostajilla että puunmyyjillä oli lukuisia laillisia tapoja todeta, millaisia hintoja puusta maksettiin. Esimerkiksi julkisyhteisöjen kuten kuntien ja seurakuntien kokouspöytäkirjoista ilmenivät tarjouskilpailujen tulokset, joten niistä näki suoraan, mitä hintaa kilpailija oli mistäkin puulajista tarjonnut. Kun metsänhoitoyhdistykset kilpailuttivat leimikoita, tarjouskilpailuun osallistuneille selvisi, mitä voittanut tarjous oli sisältänyt. Laillista hintatietoa kilpailijoista siis tuli monelta suunnalta. Oikeuden pöytäkirjassa todetaan lakonisesti: ”Käräjäoikeus toteaa, että siltä osin kun pöytäkirjoissa, muistiinpanoissa tai sähköpostiviesteissä käsitellään kilpailijoiden maksamia hintoja, niistä itsestään ei millään tavoin ilmene, että tiedot olisivat kilpailijoilta saatuja.”

Kun tavallisen tarmokas ostomies tekee vuosittain satoja kauppoja, selvää on, että vallitseva hintataso kyllä selviää. Jos tarjouskilpailun aina voittaa, ostomiehen hintataso on ostajan kannalta liian korkea. Jos ei koskaan voita, on syytä tarkistaa hintoja ylöspäin. Kun ostomiehet tietysti raportoivat asiat ylöspäin, yritykset tietävät ilman mitään kiellettyä yhteistyötä, millainen on markkinoilla vallitseva hintataso. Käräjäoikeuden ratkaisussa tämä todetaan selvästi: ”Yrityksillä on oikeus markkinoilla saatavan tiedon perusteella seurata kilpailijoiden käyttäytymistä ja oikeus harjoittaa hintahallintaa, kunhan sitä ei tehdä kilpailulainsäännösten kieltämin keinoin.”

Selvää on, että eri yritysten metsäpäälliköiden ja aluejohtajien tapaamisissa tavoitteena oli jonkinlainen hinnanhallinta, vaikka hinnoista ei sovittukaan. Käräjäoikeus siteeraa todistajia, joiden mukaan tapaamisilla oli myös sosiaalinen merkitys. Ainahan ilmainen hyvä lounas maistuu. Myöhempi kehitys on osoittanut, että ilman tapaamisiakin markkinat toimivat ostajien kannalta hyvin. Liikaa ei puusta makseta, jos vähemmälläkin sitä saa riittävästi.

Mutta tavoitteena olleesta ostajien hinnanhallinnasta ei automaattisesti seuraa, että myyjät olisivat kärsineet vahinkoa. Näyttöä pitää olla, jos haluaa voittaa oikeudessa.

Kuvateksti: Suuren Savotan arvio oli, että kuusikuitupuusta maksettiin 15 prosenttia liian vähän metsäteollisuusyritysten yhteistyön aikana.

Oikeus perehtyi taloustieteelliseen teoriaan

Euroopan unionin ohjeiden mukaan kartellin vaikutus hintoihin voidaan todistaa esimerkiksi vertaamalla kielletyn hintayhteistyön aikaa muuhun aikaan. Jos hintayhteistyön aikana puusta maksetut hinnat ovat alhaisempia kuin myöhemmin tai aiemmin, siitä voidaan johtaa hyvin perusteltu korvausvaatimus.

Kantajien väittämien kannalta oli onnetonta, että kielletyn yhteistyön aikana puusta maksettiin enemmän kuin sen jälkeen. Yksinkertaista tilastotietoa ei voitu käyttää sellaisenaan korvausvaatimusten pohjana, vaan jouduttiin turvautumaan erilaisiin ekonometrisiin malleihin.

Käräjäoikeudelle on annettava täysi tunnustus siitä, että se on perehtynyt todistajina kuultujen kantajien ja vastaajien asiantuntijoiden avulla vaikeisiin tilastomatemaattisiin ja ekonometrisiin kysymyksiin.

Esimerkiksi voidaan ottaa inflaation vaikutus. Yksi tapa on käyttää yhtenä puun hintaa selittävänä tekijänä kuluttajahintaindeksiä tai jotakin sen muunnosta. Toinen tapa on deflatoida alkuperäiset hintahavainnot ja käyttää niitä ekonometrisissä malleissa. Oikeus tuli vakuuttuneeksi asiantuntijalausuntojen perusteella, että jälkimmäinen tapa on oikea. Jos käyttää edellistä tapaa, voi tulla järjettömiä tuloksia kuten se, että inflaatio vaikuttaa eri puutavaralajeihin eri tavalla. Metsänomistajien onnettomuus oli, että heidän käyttämänsä asiantuntijat käyttivät virheellistä menettelyä, joka antoi epäuskottavia tuloksia yritysten kielletyn yhteistyön vaikutuksesta.

Toinen esimerkki koskee askeltavan regressioanalyysin käyttöä. Joissakin metsänomistajien asiantuntijoiden malleissa käytettiin tätä menetelmää, jonka käyttö hinnan analysointitarkoituksiin ei ole taloustieteellisen ajattelun mukaista ja voi johtaa satunnaisiin tuloksiin. Itse asiassa jo regressioanalyysin alkeisoppikirjat varoittavat askeltavan regressioanalyysin käytön vaaroista. Kaikki regressioanalyysissä käytetyt muuttujat täytyy valita etukäteen taloustieteellisin perustein. Jos valitaan ne muuttujat, jotka parhaiten korreloivat puutavaralajin hinnan kanssa, saadaan mielivaltaisia tuloksia. Oikeuden pöytäkirjasta saa sen vaikutelman, etteivät metsänomistajien käyttämät asiantuntijat kuulu aivan tieteen ykkösketjuun, jonka menetelmäosaaminen on huipputasolla. Yksi käräjäoikeuden kolmesta tuomarista muotoilee asiantuntemuksen näin: ”Todistajien ja asiantuntijoiden asiantuntemusta ei ole sinänsä aihetta epäillä, joskin vastaajien asiantuntijoiden asiantuntemusta ja kokemusta voidaan pitää jossain määrin syvällisempänä kuin kantajien asiantuntijoiden.”

Käräjäoikeus opastaa kantajia

Helsingin käräjäoikeuden pöytäkirjat ovat osittain epätavallisen laajoja, koska niissä ilmeisesti halutaan opastaa, miten tavalliselle metsänomistajalle ehkä vaikeaselkoiset kilpailulait pitää tulkita. Saattaa olla, että oikeus on tällä opastuksella halunnut varmistaa, ettei tarpeetonta asian viemistä hovioikeuden ratkaistavaksi tapahtuisi. Seuraava siteeraus tiivistää tämän opastustavoitteen hyvin:

”Käräjäoikeus toteaa, että kilpailunrajoituslaissa (480/1992) seuraamusmaksulla ja vahingonkorvauksella on osittain erilaiset päämäärät. Seuraamusmaksu on hallinnollinen seuraamus siitä, että elinkeinonharjoittaja on syyllistynyt kilpailurajoituslaissa kielletyiksi määrättyihin menettelyihin. Seuraamusmaksun uhan on tarkoitus turvata terve ja toimiva taloudellinen kilpailu markkinoilla vahingollisilta kilpailunrajoituksilta. Kilpailunrajoituslain mukaan seuraamusmaksun tuomitsemisen edellytyksenä ei ollut, että kilpailunrajoituksesta olisi aiheutunut vahinkoa kilpailijoille, sopimuskumppaneille tai muulle samoilla markkinoilla toimineelle vaan seuraamusmaksu tuli määrätä elinkeinonharjoittajalle jo sillä perusteella, että hän rikkoi kilpailunrajoituslain 4 – 7 §:ien säännöksiä.

Kilpailunrajoituslain 18 a §:n (303/1998) vahingonkorvaussäännöksellä on toinen tarkoitus. Sen avulla on tarkoitus suojata elinkeinonharjoittajaa niiltä vahingoilta, joita toisen elinkeinonharjoittajan kilpailulainsäädännön vastainen menettely on hänelle aiheuttanut. Toiminnan kilpailusäännösten vastaisuus tai seuraamusmaksun tuomitseminen ei yksin ole riittävä peruste saada vahingonkorvausta, vaan korvauksen tuomitseminen edellyttää, että sitä vaativa osoittaa kärsineensä vahinkoa ja että tuon vahingon ja kilpailunrajoituslain vastaisen toiminnan välillä on syy-yhteys (vrt. HE 243/1997 vp s. 32). Kyse on todellisen taloudellisen vahingon korvaamisesta.

Kuten markkinaoikeus on päätöksessään todennut, kielletyn tietojenvaihdon tunnusmerkistön täyttyminen ei edellytä, että yritykset olisivat tosiasiallisesti toimineet yhdenmukaisesti tietojenvaihdon seurauksena tai että ne olisivat hiljaisesti päätyneet sopimukseen tulevasta käyttäytymisestä. Markkinaoikeuden mukaan riittävää on, että yhtiöt ovat voineet käyttää saamiaan tietoja oman toimintansa suunnitteluun (päätös s. 122–123). Lisäksi markkinaoikeus on todennut, että yhtiöiden toimia tulee kilpailuoikeudellisesti arvioida yhtenä kokonaisuutena, koska ne muodostavat toiminnallisen kokonaisuuden (päätös s. 126), vaikka toisaalta se on todennut, että tietojen vaihto on vaihdellut ajallisesti ja alueellisesti.

Vahingonkorvausoikeudessa sen sijaan kilpailunrajoituksen toteuttamistavalla ja sen ajallisella ja alueellisella ulottuvuudella voi olla huomattavakin merkitys. Ensinnäkin kantajan tulee riittävällä todennäköisyydellä näyttää, että kilpailunrajoituksen toteuttaminen on ollut luonteeltaan sellaista, että se on vaikuttanut hintaan, jonka hän on myymästään puusta saanut. Toiseksi asiassa tulee osoittaa, että taloudelliset selvitykset, joihin hän vahingon määrää koskevassa selvityksessään nojautuu, perustuvat markkinoilla tosiasiassa vallinneisiin olosuhteisiin ja siihen, mitä kilpailunrajoituksen toteuttamistavasta tässä oikeudenkäynnissä on näytetty.”

Kuvateksti: Suuren Savotan käyttämät asiantuntijat katsoivat, että kuusitukista maksettiin 13 prosenttia liian alhaista hintaa metsäteollisuusyritysten yhteistyön aikana.

Loppukahina on edessä

Metsänomistajien olisi ollut viisasta miettiä, mitä tarkoittaa, kun MTK ei lähtenyt järjestönä mukaan Suureen Savottaan ja esiintyi muutenkin varovasti. Selitykseksi ei riitä yksinomaan se, että Metsäliitto oli vastaajana. On hyvin mahdollista, että MTK:n omat ja ulkopuoliset asiantuntijat eivät uskoneet, että käräjillä olisi saatavana korvauksia oletetuista saamatta jääneistä puukauppatuloista.

Se tiedetään, että markkinoitaessa Suurta Savottaa tavallisille pienmetsänomistajille ei korostettu, että kanteet voidaan hylätä ja joutua maksamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut. Tunteisiin vetoavilla argumenteilla yritettiin saada korvauksia, vaikka hyvin tiedettiin tai olisi pitänyt tietää, ettei suomalainen vahingonkorvausajattelu perustu loukattujen tunteiden korvaamiseen.

Sopii epäillä, että Suuren Savotan jälkimainingit ovat korkeita.

Kuvateksti: Suuren Savotan arvio oli, että mäntykuitupuusta maksettiin peräti 25 prosenttia liian vähän metsäteollisuusyritysten yhteistyön aikana.

Miksi oikeudenkäynti syntyi?

Se, että metsäteollisuusyritykset keskustelivat keskenään kilpailulainsäädännön vastaisesti raakapuumarkkinoihin vaikuttavista asioista, heijasti niiden epävarmuutta saada haltuunsa riittävästi kotimaista raakapuuta hinnalla, joka mahdollistaisi toiminnan taloudellisen kestävyyden. Kokonainen sukupolvi metsäteollisuuden päättäjiä oli tottunut siihen, että metsäteollisuuden etujärjestö teki kenttää varten hintasuositussopimuksen puunmyyjiä edustavan MTK:n kanssa. Ensimmäinen hintasuositussopimus tehtiin 1961, ja se koski pelkästään vanerikoivua. Vuosina 1979–1991 sopimukset kattoivat kaikki merkittävät puutavaralajit, ja suositukset koskivat sekä hintoja että määriä. Vasta suuri lama lopetti nämä suositukset.

Pahempaa puumarkkinoiden totutulle toimintatavalle oli se, että vuonna 1992 astui voimaan kilpailunrajoituslaki. Sen noudattamista valvova Kilpailuvirasto kiristi vuosi vuodelta tulkintojaan. Kilpailuvirasto antoi kuitenkin 1994–1998 poikkeuslupia tehdä hintasuositussopimuksia. Vuodesta 1995 alkaen sopimukset olivat aluekohtaisia ja vuodesta 1997 alkaen yrityskohtaisia. Vuonna 1999 Kilpailuvirasto kielsi kokonaan hintasuositussopimukset.

Sekä teollisuus että puunmyyjät olivat yhtä ymmällään. Kumpikaan osapuoli ei uskonut Kilpailuviraston hehkuttamaan vapaan kilpailun teoriaan. Myyjäpuolen organisaatiot pyrkivät tuoreilla tilastoilla pitämään myyjät tietoisina markkinahinnoista, ja alan lehdistö ahkeroi julkaisemalla eri organisaatioiden laatimia tulevaisuudennäkymiä. Suurimmat ostajat puolestaan järjestivät kokouksia metsäpäälliköiden kesken ja myös aluejohtajien kesken. Markkinaoikeus katsoi keskustelut lainvastaisiksi ja määräsi seuraamusmaksun. Nyt on saatu käräjäoikeuden tasoinen ratkaisu, etteivät kantajina toimineet metsänomistajat onnistuneet kuitenkaan osoittamaan kärsineensä keskusteluista taloudellista vahinkoa.

On myös hyvä tietää, että Kilpailuvirasto on kiinnostunut siitä, millaista yhteistyötä puunmyyjät ovat tehneet keskenään. Joissakin ratsioissa on ollut epäilys, että yhteistyössä olisi kyseessä tarjouskartelli. Metsänomistajien onneksi ei ole ilmennyt sellaista, että asiaa olisi viety pitemmälle. Tapaukset ovat johtaneet kuitenkin siihen, että myös metsänomistajat ovat oppineet varovaiseksi. Joissakin metsänomistajien tapaamisissa on jo laskettu leikkiä siitä, milloin Kilpailuvirasto alkaa katsoa kuppiloiden kahvipöytäpuheet metsäkaupoista kartelliksi.

Siirtyminen aikakaudesta toiseen on kivuliasta.

Teksti ja kuvat: Matti Kärkkäinen

Kuvateksti: Suuren Savotan arvio oli, että koivukuitupuustakin maksettiin peräti 25 prosenttia liian vähän metsäteollisuusyritysten yhteistyön aikana.