Kaikki irti glyfosaatista

glyfosaatti-esa-mustonenGlyfosaatin tehokkaaseen käyttöön liittyy lainalaisuuksia, joita ei käytännön työssä tule ehkä ajatelleeksi. Kun ymmärtää glyfosaatin peruskemiaa, on mahdollista säästä jopa kustannuksissa.

Glyfosaatti on orgaaninen fosforiyhdiste, joka syntetisoitiin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1950 Sveitsissä. Alkuun sen käyttömahdollisuuksia kasvinsuojelussa ei kuitenkaan ymmärretty. Uudesta löydöstä ei tehty edes tieteellistä julkaisua.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin glyfosaatti keksittiin uudestaan Monsanton laboratoriossa. Jo 1970-luvun loppupuolella se oli tuotteistettu Round-up-nimen alle. Glyfosaatin on arvioitu olevan toiminnaltaan jopa ihanteellisin mahdollinen rikkakasvien torjunta-aine.

Glyfosaatin teho perustuu siihen, että se estää kasvien valkuaisen valmistuksen. Tarkemmin ilmaisten se katkaisee valkuaissynteesin niin sanotun sikatimaattireitin, jolloin kasvu lakkaa. Ihmisten ja eläinten aineenvaihdunnassa vastaavaa reittiä ei ole olemassa.

Kemiallisesti glyfosaatti on tulkintatavasta riippuen kolmen- tai neljänarvoinen happo, joka sellaisenaan liukenee veteen varsin niukasti. Kirjallisuudessa liukoisuudeksi huoneenlämmössä ilmoitetaan vain 12 grammaa glyfosaattihappoa yhteen litraan vettä.

Glyfosaatin alkali- ja amiinisuolat sen sijaan liukenevat veteen varsin hyvin. Myös glyfosaattihapolle itselleen kerrotaan toisinaan selvästi suurempia liukenevuuksia. Selityksenä voi olla osin se, että kyse on teknisestä laadusta, jossa osa haposta on todellisuudessa suolamuodossa.

Glyfosaatin määrä ratkaisee

Kaupallisissa kasvinsuojeluaineissa glyfosaatti on aina suolamuodossa. Nykyiset viljelykäyttöön tarkoitetut valmisteet perustuvat Suomen markkinoilla etenkin glyfosaatin isopropyleeniamiini- tai kaliumsuoloihin. Muita vaihtoehtoja ovat natrium-, kalium-, trimesium-, dimetyyliamiini- sekä erilaiset ammoniumsuolat.

Suolojen painot ovat erilaisia riippuen siitä, mitä niissä on glyfosaatin parina. Monissa maissa edelleen vallalla oleva käytäntö kertoa glyfosaattivalmisteen väkevyys suolapitoisuutena voi näin olleen tehdä tuotteiden vertailusta hankalaa.

Esimerkiksi trimesiumsuolan molekyylipaino on 245,2 grammaa moolilta, kun taas monoammoniumglyfosaatilla se on 186,1 g/mol. Ensin mainittua suolaa tarvitaan puntarilla mitaten 30 prosenttia enemmän, jotta saataisiin sama määrä glyfosaattia.

Kyseinen ”aktiivisen yhdisteen” (active ingredient, ai) ilmoitustapa on edelleen paljolti käytössä ainakin Yhdysvalloissa. Suomessa ilmoitustapa perustuu onneksi ”happovastaavuuteen” (acid equivallent, ae).

Painoprosentit elävät toki meilläkin muun muassa käyttöturvallisuustiedotteissa. Niihin ei kannata kuitenkaan tarttua, vaan vertailut tehdään ilmoitetun ”grammaa per litra” -arvon perusteella.

Esimerkiksi litra nykyään tavanomaisen vahvuuden valmistetta sisältää glyfosaattia luvatut 360 grammaa riippumatta siitä, minä suolana glyfosaattia kussakin valmisteessa on. Yhtä lailla valmisteet, joiden väkevyys on 450 g/l, sisältävät 25 prosenttia enemmän glyfosaattia kuin edellä mainitut tuotteet.

Lue koko juttu KM:stä.

Teksti: Kyösti  Isosaari
Kuva: Esa Mustonen