Langattomat verkot

Wlan-verkot ovat arkipäivää miltei kaikkialla, mutta pelkän yhden tukiaseman varassa verkon peitto jää moniin käyttötarkoituksiin pahasti vajaaksi. Nykyaikana vaihtoehtoja kaapelien vetämiselle on aiempaa runsaammin.

Ethernet-kaapelointi on edelleen toimintavarmin tapa saada lähiverkko toimimaan. Ethernet-kaapelin pituus voi olla jopa sata metriä, joten melko erilläänkin toisistaan sijaitsevat rakennukset ovat verkotettavissa järkevällä investoinnilla. Kaapelointi tulee kuitenkin etenkin ulkopuolisen toteuttamana helposti kalliiksi, ja on lisäksi jäykkä laitteiden sijoittelun suhteen. Kannettavia laitteita kaapeliverkko ei myöskään palvele – joskin sitä on tarvittaessa helppo laajentaa ylimääräisillä langattomilla tukiasemilla.

Langattomassa verkossa, joka kattaa kaikki tarvittavat käyttöpaikat, laitteiden sijoittamisen joustavuus ja käyttömukavuus on omaa luokkaansa. Yksittäisen tavanomaisen lähiverkon reitittimen muodostaman wlan-verkon kantama ei kuitenkaan välttämättä ole riittävä edes yksittäisen rakennuksen kaikkiin nurkkiin, saati sitten useaan rakennukseen. Kantaman kasvattamiseen on onneksi useita eri keinoja.

Valitse oikea laite

Wlan-verkon muodostaa kodissa ja pienyrityksessä tyypillisesti reititin, joka yleensä on myös internetyhteyden muodostaja. Kyseessä voi olla esimerkiksi adsl- tai lte-yhteyden muodostava reititin. Joissakin tapauksissa, kuten kotivalokuidussa, nettiyhteyden muodostaa oma laitteensa kuten kotipääte tai kaapelimodeemi, ja lähiverkon muodostamiseen käytetään erillistä reititintä.

Yksittäisen reitittimen muodostaman verkon kantama avoimessa tilassa on alle sata metriä. Reitittimen ja käytettävän laitteen väliin jäävät seinät heikentävät verkkosignaalia sitä voimakkaammin, mitä paksummasta seinästä ja raskaammasta materiaalista on kyse. Esimerkiksi kaksi kiviseinää riittää usein estämään wlan-signaalin kulun täysin.

Nykylaitteissa käytetään rinnakkain useita eri-ikäisiä verkkostandardeja. Yleisessä käytössä on tällä hetkellä kaksi standardia: vuosikymmenen ikäinen 802.11n ja vuonna 2013 julkaistu 802.11ac. 802.11n- eli niin sanotut N-verkot liikennöivät 2,4 ja 5 gigahertsin taajuusalueilla, kun taas uudemmat ac-verkot käyttävät aina viittä gigahertsiä. Korkeammalla taajuudella toimivat verkot läpäisevät seiniä huonommin, mutta ac-verkoissa käytetään uusia teknologioita kuten lähetyskeilan suuntausta paikkaamaan ongelmaa. Useimmissa nykylaitteissa 2,4 gigahertsin verkko kuuluu ainakin hieman pidemmälle kuin viiden gigahertsin.

Jos verkon halutaan kattavan mahdollisimman laajan alueen, ei kannata tyytyä halvimpaan mahdolliseen reitittimeen. Pienikokoiset, tyypillisesti sisäisillä antenneilla varustetut halpareitittimet ovat suorituskyvyltään monin tavoin vaatimattomia. Useilla ulkoisilla antenneilla varustetut reitittimet ovat lähes poikkeuksetta kantamaltaan parempia. Lisäksi kannattaa varmistaa, että antennit ovat irrotettavat – tällöin ne voi vaihtaa jälkikäteen parempiin.

Lue koko juttu KM:stä.

Teksti: Aleksi Vähimaa