Katse luontoon ja lompakkoon

Suomen luonnon tila on hälyttävästi heikentynyt viimeisinä vuosikymmeninä. Maassamme vallitsee syvä itsetyytyväisyys; olemmehan maailman onnellisimpia ja koulutusjärjestelmämme on maailman huippua, samoin kuin terveydenhuoltomme kattavuus ja laatu.
Nämä tekijät ovat varmasti jatkossakin parasta laatua, jos jaksamme pitää niistä huolta. Mutta samaa emme voi sanoa Suomen luonnosta.

Olemme päästäneet sen pahasti rappiolle. Olemme uhranneet luonnon hyvinvoinnille ymmärtämättä, että pohjimmiltaan hyvinvoiva luonto on myös ihmiseksi kutsutun luonnon osan hyvinvoinnin välttämätön ehto. Sahaamme oksaa, jolla istumme, kuten kielikuva sattuvasti sanoo.

Aivan kuin kreikkalaissa tragedioissa olemme hybriksen vallassa tuhonneet luontoa saavuttaaksemme lyhytaikaisia hyötyjä. Luettelo tuhoista on pitkä ja osin peruuttamaton. Satoja eläinlajeja on Suomesta kuollut sukupuuttoon ja lisäksi kaikista tunnetuista lajeista, arkisistakin, on uhanalaisia joka kymmenes ja määrä kasvaa koko ajan.

Suomen vesiluonto merineen, järvineen ja jokineen on pahoin vaurioitunut soiden ojituksen, avohakkuiden (tai raiskioiden, kuten ennen sanottiin) ja metsämaan käsittelyn, modernin maatalouden ja teollisen lihantuotannon seurauksena. Tämä on syytä todeta, ja sen voi todeta siloittelematta tai riitaa haastamatta. Tärkeintä on tie eteenpäin.

On syytäkin miettiä muutosta, sillä vahingon suuruutta ei vielä edes täysin ymmärretä. Vesistöistämme on mitattu maailman suurimpia metaanipäästöjä, myös hiilidioksidipäästöt ovat valtavia. Tämä on seurausta metsistä ja pelloilta valuneista ravinne- ja hiilipäästöistä.

On ilmiselvää, että Suomen virallisesti esittämät luvut luonnostamme peltoineen ja metsineen hiilinieluina ovat vääriä, sillä niissä ei ole otettu huomioon aiheutettuja ja alati pahenevia vesistöjemme metaani- ja CO2-päästöjä. Puhumatta tuhoutuneista ekosysteemeistä. Olisi korkea aika tutkia tämä asia kunnolla, kuten Erkki Lähde ekometsätalouden liitosta esitti jo 2007.

Senkin voi todeta, että kansalaisia suututtaa, että tämä on saatu aikaan veronmaksajien varoilla niin pelloilla kuin metsissäkin. Julkinen valta on avokätisesti tukenut tuhoa tuottavia menetelmiä jo vuosikymmeniä. On tietenkin selvää, että tukitoimet on tehty hyvässä uskossa, eikä ole aihetta syyttää menneisyyden toimijoita. Sen sijaan on kummallista, että ilmiselvän tuhoisia käytäntöjä ei saada muutettua.

Esimerkiksi cap-neuvotteluissa tuntuu olevan henki estää tukijärjestelmän muuttaminen ilmaston tai vesistöjen kannalta parantavaan suuntaan. Kysymys ei tässäkään ole tiedon tai tieteellisen näkemyksen puutteesta. Professori Kyösti Pietola ja ryhmä arvovaltaisia eurooppalaisia maatalousekonomisteja esitti jo 2009: ”maatalouden suorat tuet on lopetettava, koska ne eivät täytä tavoitteitaan. Tukia pitää jatkossa maksaa ilmaston, vesien ja luonnon monimuotoisuuden suojelusta.” (Maaseudun Tulevaisuus 20.11.2009.)

He myös totesivat, että EU:n nykyisillä maataloustuilla ei ole hyväksyntää ja että niitä on vaikea perustella veronmaksajille.

Olisi viimein ymmärrettävä, ruokaketjun koko laajuudessa, että kotimaisen ruoantuotannon turvaaminen on äärimmäisen tärkeä asia. Mutta se ei enää voi tapahtua ulkomaisin, neitseellisin tuotantopanoksin eikä luontoa tuhoamalla.

Kuuluuko tämä kolumni nimenomaan Käytännön Maamies -lehteen? Kyllä, aivan ehdottomasti kuuluu, sillä puhdistautuminen (katharsis) on nimenomaan käytännön työtä, jota voimme, ja meidän tulee tehdä, niin maa- kuin metsätaloudessakin. Valta on maankäyttäjillä.
On lohdullista, että voimme omin toimin siirtyä kohti toimintamalleja, jotka nyt ja tulevaisuudessa ovat välttämättömiä. Vieläpä niin, että paitsi luonto, myös kukkaro kiittää.

Metsänhoidossa voimme parantaa. En tarkoita yksipuolista, kaavamaista jatkuvan kasvatuksen kapeaa mallia. Minulle jatkuvapeitteinen, ekosysteemilähtöinen metsänhoito tarkoittaa soveltamista ja tarkoituksenmukaisuutta. Eli parhaita tunnettuja menetelmiä, jotka turvaavat biodiversiteetin ja minimoivat päästöt ilmaan ja vesistöihin samalla kun ne tuovat metsänomistajille hyvän tuoton ja mielen.

Pelloilla samoin. Uudistava, maaperää ja kasvukuntoa korostava viljely on hyödyksi sekä viljelijälle että ympäristölle. Tässä asiassa voimme Suomessa edetä nopeasti. Sen näyttää BSAG-säätiön runsaat kolme vuotta sitten aloittama Carbon Action -toiminta, joka on kerännyt laajan joukon viljelijöitä, tutkijoita ja yrityksiä yhteistyöhön. Työ, jossa viljelijät ovat ytimessä tekemässä itse muutosta, kiinnostaa todella paljon kansainvälisesti.

Nyt olemme yhteistyössä viljelijöiden, yhteistyökumppaneiden ja tutkijoiden kanssa laatineet verkkokurssin, johon on kerätty tämän hetken paras tietämys uudistavasta viljelystä Suomen olosuhteissa. Se on käytännönläheinen ja sopii jokaiselle viljelijälle.

Uudistavan viljelyn kaksikielinen e-opisto julkaistaan 9.2.2021, ja se on auki kaikille.

Toivo syntyy teoista. Maan etiikkaan kuuluu vahvasti ajatus sen jättämisestä paremmassa kunnossa seuraaville sukupolville. En usko, että kadumme myöhemmin tai lapsemme harmittelevat, että yritimme liikaa. Jos emme uskalla muuttua ja nähdä asioita uudella tavalla, emme voi korjata suuntaa.

Tämä onkin sitten viimeinen kolumnini Käytännön Maamiehessä. Kiitos kuluneista vuosista. Toivon onnea, menestystä ja kukoistavaa luontoa kaikille lehden lukijoille. ◻