Hyvästi 141
ETELÄ-SUOMEN TUKI UUTEEN PAKETTIIN
Artiklaan 141 perustuva tuki tuli tiensä päähän. Tilalle saatiin yllättävän hyvä kompensaatio, artikla 214a, joka antaa Suomelle luvan maksaa Etelä-Suomen kansallista tukea vuoteen 2020 asti. Tämä vuosi mennään kuitenkin vanhoilla säännöillä. Ministeri Jari Koskisen mukaan ratkaisu saatiin pitkällä puurtamisella, eikä se ollut poliittinen lehmänkauppa.
Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen tapasi EU:n maatalouskomissaari Dacian Cioloşin lähes ensitöikseen tuoreena ministerinä kesällä 2011.
”Otin heti esille Suomen 141-asian. Vastaus oli, että sen on sovittu loppuvan tähän kauteen, ja että 141 oli väliaikainen ratkaisu.”
Siitä lähdettiin liikkeelle. Koskinen tiesi ministeriksi ryhtyessään, että 141-asia tulee vaatimaan paljon työtä.
Ja niin se vaatikin. Saavutettua tulosta voi pitää Koskisen työvoittona, mutta ennen kaikkea se on EU:n koneiston virka-miesakrobatian taidonnäyte.
Etelä-Suomen tukisopimukselle piti rakentaa aivan uusi lakipohja, koska komissio ei suostunut neuvottelemaan Suomen liittymissopimuksen ja sen artiklan 141 pohjalta.
Uusi lakipohja saatiin ujutettua vuodelle 2014 tehtyyn EU:n maatalouspolitiikan siirtymäkauden asetukseen No 1310/2013. Etelä-Suomen tukisopimuksesta tuli markkinajärjestelyasetuksen artikla 214a, niin sanottu Suomi-pykälä.
Sen mukaan Suomi voi myöntää kaudella 2014–2020 tuottajille liittymisasiakirjan 141-artiklan perusteella kansallisia tukia, joita se myönsi vuonna 2013, kunhan tulotuki alenee vuosittain ja ensin käytetään EU:n yhteisen maatalouspolitiikan keinot täysimääräisesti.
Ei poliittista lehmänkauppaa
Uudesta lakipohjasta alkoi ministeri Koskisen lobbaustyö.
Etelä-Suomen tukisopimus piti äänestyttää Euroopan parlamentissa, joten sen taakse oli saatava laaja tuki.
Koskinen tapasi EU-maiden ministereitä lentokentillä, konferenssien yhteydessä tai kävi erikseen vieraisilla.
Myös valtiosihteeri Risto Artjoki ja muut virkamiehet hoitivat osan maista.
”Suomen tilanne oli avattava jokaiselle maalle erikseen ja kysyttävä, onko muilla jotain kansallista tukeamme vastaan”, Koskinen kertoo.
Alla oli pitkä pohjatyö. Koskisen mukaan Suomi on ollut aktiivinen EU-politiikassa ja pitänyt tiiviisti yhteyttä EU-parlamenttiin, parlamentin maatalousvaliokuntaan ja avainmeppeihin.
Koskisen mukaan muiden maiden suostutteluun ei tarvittu lehmänkauppoja eli Suomen ei tarvinnut luvata mitään vastineeksi.
Homma hoitui hyvällä maineella ja toimivilla suhteilla.
”Suomi on ollut EU:ssa rakentava maa eikä häirikkö, ja meillä on hyvät suhteet kaikkien kanssa.”
Suuri merkitys oli myös sillä, että siirtymäkauden asetuksen tärkein vaikuttaja Euroopan Parlamentissa eli raportööri Albert Desslupasi tukea Suomea.
”Petri Sarvamaa teki myös parlamentissa hyvää työtä hankkiessaan esitykselle tukijoita.”
Kun siirtymäkauden asetus oli esillä neuvostossa maatalouden erityiskomiteassa, ei yksikään maa vastustanut siihen liittyvää Suomi-pykälää.
Oliko 141:stä pakko luopua?
Julkisuudessa ministeri Koskista ja Suomen hallitusta on syytetty Etelä-Suomen maatalouden alasajosta, kun artiklasta 141 ei pidetty kiinni.
Erityisesti on kritisoitu sitä, ettei uusi lakipohja takaa pysyvää tukioikeutta.
Koskisen mukaan on kuitenkin vaikea osoittaa, että artikla 141 takaisi sitä sen enempää.
Liittymissopimuksen artikla 141 kuuluu näin: ”Jos liittymisestä aiheutuu vakavia vaikeuksia, jotka ovat yhä olemassa sen jälkeen kun 138, 139, 140 ja 142 artiklan määräyksiä on sovellettu täysimittaisesti ja yhteisössä voimassa oleviin sääntöihin perustuvia muita toimenpiteitä, komissio voi antaa Suomelle luvan myöntää tuottajille kansallisia tukia, joiden tarkoituksena on helpottaa näiden täysimääräistä yhdentymistä yhteiseen maatalouspolitiikkaan.”
Komission lakimiesten mielestä tukioikeus on väliaikainen. Suomessa taas nähdään, että tukea on voitava maksaa niin kauan kuin maataloudella on vaikeuksia.
Liittymissopimuksen aikoinaan neuvotellut ministeri Heikki Haavisto ja hänen lähipiirinsä ovat useissa haastatteluissa sanoneet, että Etelä-Suomen tukioikeus tarkoitettiin pysyväksi.
Jos liittymissopimusta tehdessä onkin suullisesti sovittu jostain, siihen vetoaminen 20 vuoden kuluttua on käytännössä mahdotonta.
Historiankirjoihin asia luultavasti kirjataan niin, että Suomi onnistui EU:n liittymisneuvotteluissa saamaan pysyvän tukioikeuden pohjoisille alueilleen, muttei Etelä-Suomelle.
”Etelä-Suomen tukineuvottelut ovat olleet aina vaikeita, ja sopimukset on tehty pienissä pätkissä”, Koskinen kuittaa.
Mistään automaattisesta tukioikeudesta on siis turha puhua.
Koskisen mukaan toinen vaihtoehto olisi ollut jatkaa neuvotteluja vetoamalla 141:seen, mutta lopputulos olisi ollut huonompi.
Päätös olisi saatu enintään pariksi vuodeksi.
Koskinen myös uskoo, että tämän neuvottelutuloksen pohjalta on helpompi jatkaa seuraavalla kierroksella vuonna 2020.
”Yleensäkin mitä enemmän tuista saadaan EU:n yhteisen maatalouspolitiikan alle, sen helpompi niistä on neuvotella.”
Seuraavaksi kansalliset toimeenpanopäätökset
EU:n yhteisen maatalouspolitiikan uudistuksesta on nyt sovittu, ja Etelä-Suomen tukipaketille on saatu EU:n siunaus.
Seuraavana työlistalla on kotimaan maaseutuohjelman puserrus ja lähettäminen komissiolle hyväksyttäväksi.
Tavoitteena on saada se valmiiksi maaliskuun aikana. ”Jos hyvin käy, päästään näillä lumilla laskemaan, mitä uudistukset tarkoittavat tilatasolla.”
Paljon on kuitenkin tehtävää. Nyt tiedetään, paljonko EU:lta tulee rahaa, ja minkä verran saadaan maksaa tuotantoon sidottua tukea. Vielä pitäisi päättää miten se kohdennetaan.
”Tällä hetkellä keskustelua käydään esimerkiksi kotieläin-tilan määritelmästä. Voi olla, että määritelmää tiukennetaan.”
Samoista peltohehtaareista kilpailevat sekä kotieläin- että kasvinviljelytilat. Kotieläintilojen tukien maksaminen pellon kautta nostaa pellon hintaa ja vääristää kilpailua.
Miten käy pohjoisen tuen?
Suuri kysymys on myös Etelä-Suomen ja Pohjois-Suomen välinen tukiero.
Edellisellä kierroksella 141:sen sika- ja siipikarjan tuet irrotettiin tuotannosta. Samaa periaatetta sovellettiin myös pohjoiseen 142-tukeen, vaikkei EU sitä edellyttänytkään.
Etelän ja pohjoisen kotieläintuottajat olisivat olleet muuten liian epätasa-arvoisessa asemassa.
Sama pohdinta on edessä nyt, kun 214a-artiklaan liittyvät tuet pienenevät vuosittain 2015–2020.
Tiputetaanko pohjoisen tukea samassa suhteessa?
Se on todennäköistä, koska myös tuottajajärjestön tavoitteena on mahdollisimman yhdenmukainen tukikokonaisuus.
Toisaalta tilalle yritetään luultavasti keksiä muita tukia.
Etelä-Suomen kotieläintilojen peltotukien korottaminen taas lisäisi kotieläintilojen ja kasvinviljelytilojen eriarvoisuutta entisestään.
Ei suurta vaikutusta
Käytännön Maamies -lehti pyysi MTT Taloustutkimuksen professori Jyrki Niemeä arvioimaan sekä cap-uudistuksen että Etelä-Suomen tukipaketin vaikutusta Suomen maatalouteen.
Niemen mukaan tukipäätöksen vaikutus Suomen maatalouteen ei ole kummoinen, vaikka isku voi tuntuakin kovalta yksittäisillä tiloilla.
Etelä-Suomen maidontuotannolle hyvitykseksi saatu neuvottelutulos jopa lisää näillä näkymin tukien määrää.
Myös EU:n cap-uudistus jäi lieväksi.
”Vuonna 2008 tehtiin niin sanottu terveystarkastus, ja silloin näytti siltä, että EU:n maatalouspolitiikkaa uudistetaan radikaalisti”, Niemi kertoo.
Toisin kuitenkin kävi. Maailman maatalousmarkkinat muuttuivat uudenlaisiksi, ja uudistushalut lieventyivät.
”EU:n maatalouspolitiikan uudistuksessa otettiin aikalisä”, Niemi arvioi.
”Cap-uudistus jäi lieväksi, eikä se vaikuta Suomen maatalouteen kovin radikaalisti, jos juuri mitenkään.”
Sianlihantuotanto laskussa
Niemen mukaan Etelä-Suomen sikatalous ei tähän lopu.
”Paljon suurempi vaikutus oli sillä, kun vuonna 2009 tuotantoon sidotut tuet poistettiin. Suurin isku koettiin silloin.”
Vuonna 2008 komissio kiinnitti huomiota siihen, että sianlihan tuotanto oli kasvanut Suomessa.
Neuvotteluasema Etelä-Suomen tuen jatkosta ja tarpeesta oli mennyttä ja tuotantoon sidotut tuet poistettiin.
Sen jälkeen Suomen sianlihan tuotantomäärä tippui vuodesta 2008 vuoteen 2012 (ks kaavio seuraavalla sivulla) 12 prosenttia.
”Tosin tätä ei voida yksin selittää tuen irrottamisella tuotannosta, koska samaan aikaan myös rehun hinnat nousivat”, Niemi sanoo.
Sitä ennen elettiin tuotantoon sidotulla tuella. Se oli edullista myös lihataloille, vaikka se aiheuttikin ylituotantoa. Sian-lihan vienti ei ollut kannattavaa. Se laski kotimaan tilityshintoja.
Tuotannosta irrotettu tuki ei itsessään kannusta tuottamaan lisää ja sianlihamarkkinat ovat tervehtyneet aiemmasta. Nyt tuotanto ja kysyntä ovat tasapainossa. Niemi kuitenkin myöntää, että sikatilat ovat ahtaammalla kuin siipikarjanlihatilat.
Tärkeimpänä syynä siihen on lihasta maksettava heikko hinta. Sianlihantuotannossa tuotantokustannuksen muutos ei siirry kuluttajahintaan kovin nopeasti.
Sianlihan ja rehun hintasuhde määrää käytännössä kannattavuuden.
Toisaalta jäljelle jääneiden tuottajien näkökulmasta on hyvä, että ylituotantotilanteesta on siirrytty pieneen alituotantoon, sillä se ylläpitää parempaa hintaa.
MTT:n ennusteiden mukaan kotimainen sianlihantuotanto laskee jonkin verran vielä nykyisestä.
Nautapuolelle piristystä
Etelä-Suomen nautataloudelle uusi tukipaketti tietää lisäeuroja.
Lehmäkohtainen tukipotti kasvaa Niemen laskelmien mukaan 165 eurolla Etelä-Suomessa ensi vuoden alusta.
Uudessa tukimuodossa ei makseta litrakohtaista tukea, vaan lypsylehmäpalkkioita korotetaan.
Niemi toivoo tämän olevan piristysruiske eteläsuomalaiselle nautakarjataloudelle.
”Etelä-Suomen maidontuotannon säilyminen on tärkeää, koska C-alueen tuotantomääriä ei voi oikein kasvattaa. Se olisi poliittinen riski.”
C-alueella maksettava 142-tuki on tuotantoon sidottua tukea, jonka tarkoitus on turvata olemassaoleva tuotanto, ei kasvattaa sen määrää.
”Jos tuotantoa lisätään tuen avulla, se on komissiolle viesti siitä, ettei tukea tarvita.”
Maidontuotantomäärät ovat laskeneet Suomessa ja tuotantomäärän ylläpitäminen olisi tärkeää.
Toisaalta tuotantomäärien laskun avulla on ollut helppo perustella myös tukien tarve.
Nautoja suositaan EU:ssa
EU:ssa katsotaan nautakarjataloutta aivan erilaisten silmälasien läpi kuin sika- tai siipikarjataloutta.
Nautakarjataloutta myös tuetaan helpommin kuin sika- tai siipikarjataloutta.
”Naudat laiduntavat ja tuotantoketju ylläpitää nurmia, sekä maisemallisia ja vihreitä arvoja”, Niemi selvittää.
Ennen kaikkea nautakarjatalous on hajautuneempaa kuin keskittynyt sika- ja siipikarjapuoli, ja sen tukea on helpompi perustella.
Sika- ja siipikarjataloutta pidetään teollisena, ja sen on tultava toimeen omillaan.
Suomenkin kohdalla komissio tunsi ymmärrystä Etelä-Suomen nautakarjatuotannon ongelmiin.
Ministeri Koskinen allekirjoittaa tämän väitteen.
”Puola yritti saada cap-uudistukseen mahdollisuuden maksaa tuotantoon sidottua tukea sianlihantuotannolle. Se sai täystyrmäyksen, vaikka Suomelle tämä olisikin käynyt”, Koskinen kertoo.
Siipikarjapuoli elää myös
Häkkikanalakiellon myötä jäljelle jääneet kananmunantuottajat ovat investoineet, ja tuotannon määrä on kasvanut kenties liikaakin.
Tuottajien kannalta ylituotantotilanne on huono asia. Kananmunien tuottajahinnan vaihtelut eivät näy kuluttajahinnassa, joten hintakilpailulla tuottajat syövät omaa katettaan.
Tuotannon ennustetaan laskevan lähelle kotimaista kulutusta vuoteen 2020 mennessä.
Broileripuolella tuotantomäärä on tiukasti teurastamojen ohjauksessa, joten kysynnän muutoksiin pystytään reagoimaan nopeasti.
Sekä tuotanto että kulutus ovat kasvaneet tasaisesti.
Viime vuonna tehtiin uusi ennätys, kun broilertuotanto ylitti 100 miljoonan kilon rajan.
Hintaheilahtelut yllättivät
Niemen mukaan vuonna 2007 alkaneet hintaheilahtelut ovat muuttaneet EU:n maatalouspolitiikan keskusteluilmapiirin täysin.
”Ennen hintaheilahteluja mielipiteet maatalouspolitiikan suunnasta olivat kärjekkäämpiä, ja liberaalit maat vaativat tukien poistamista.”
Nyt näkemykset siitä, mihin ruokasektori on menossa ja mitä maatalouspolitiikalle pitäisi tehdä, eivät ole enää varmalla pohjalla. Tulevaisuus on hämärän peitossa.
”Nyt eletään epävarmuudessa, eikä kansallisia tukia nähdä enää niin voimakkaasti kauppaa vääristävinä.”
Maatalouspolitiikkauudistukset jäivät lieviksi. Toisaalta tuotantoon sidottujen tukien nostaminen uudessa capissa oli liberaaleille maille kuten Iso-Britannialle kova pala, ministeri Koskinen kertoo.
Koskinen nimeää cap-uudistuksen mietouden yhdeksi syyksi erilaiset ruokakriisit. ”Oli hintaheilahteluista johtuva maitokriisi, sitten oli iduista tullut ehec-epidemia ja väärennetty hevosenliha.”
Kriisien varalle cap-uudistukseen kirjattiin markkinakriisi-rahasto, jolla hoidetaan mahdolliset kriiseistä johtuvat markkinahäiriöt.
Hevosenlihakohu puolestaan vauhditti alkuperämerkinnöistä käytävää keskustelua.
Mitä vuoden 2020 jälkeen?
Maatalouspolitiikan tulevia linjauksia on vaikea ennustaa.
”Kukaan ei osaa sanoa, onko maataloustuille tarvetta vuoden 2020 jälkeen, ja mihin ne perustuisivat. Uusien jäsenmaiden tukimäärän suuruus on myös kysymysmerkki”, Jyrki Niemi sanoo.
Jari Koskinen uskoo, että EU:n maatalouspolitiikassa esille nousee ainakin nuorten viljelijöiden tukeminen.
Tulevaisuuden tuottajien houkuttelusta mukaan on jo nyt suuri huoli. ”Kaupungistuminen jatkuu ja monet kokevat saavansa elannon helpommallakin.”
Osa tuesta suunnataan luultavasti jatkossakin suoraan nuorille.
Koskisen mukaan maatalouspolitiikkakeskusteluun mukaan on otettu uudeksi elementiksi myös maailman ruokaturva. Enää ei keskitytä pelkästään oman tuotannon turvaamiseen.
”EU:ssa tuotetaan paljon ruokaa, jota voisi viedä enemmän EU:n ulkopuolelle.”
EU käy parhaillaan vapaakauppaneuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa. Toteutuessaan vapaakauppa-alue olisi maailman suurin.
Sopimuksen toteutuminen vaatisi kivuliaita kompromisseja molemmin puolin, eikä vähiten maataloudessa.
Niemen mukaan standardien yhdenmukaistaminen olisi isompi asia kuin tullien alentaminen, koska standardit estävät kauppaa eniten.
Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi muuntogeenisten kasvien hyväksymistä viljelyyn.
Teksti: Annaleena Ylhäinen
Kuvat: Jyrki Vesa