Eteenpäin elävän talonpojan mieli

Valtiosta on monenlaista hyötyä ja apua kansalaisille. Saamme hoitoa, koulutusta ja vihulaisen uhatessa vielä puolustustakin. Mikään varsinainen hyväntekijä esivalta ei ole vuosisatojen kuluessa kuitenkaan ollut. Vastineeksi on pitänyt lähteä muun muassa taistelutehtäviin ja ennen kaikkea maksaa kiltisti veroina se, minkä kruunu on kohtuulliseksi arvioinut itselleen kuuluvaksi.
Jotta verotus saadaan kuntoon, pitää tietenkin tietää, ketä pitäisi verottaa. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa oli tässä asiassa kova luu ja varsinainen pioneeri. Hän oivalsi, että kansalaisten nimet pitää saada kirjoihin ja kansiin, jotta tiedetään, kenelle lasku voidaan lähettää tai viedä. Näin alkoivat syntymään erilaiset maakirjat ja isäntäluettelot. Pelin henki oli, että se, joka pärjää, saa siitä maksaa.
Valtio kannusti uudisasutusta ja antoi uudelle syntyvälle verotalolle aluksi verovapauden. Kun firma alkoi pyörimään kannattavasti, mätkäistiin verot päälle. Itse asiassa aika tehokasta talouden elvytystä siis harjoitettiin jo tuohon aikaan. Jos tilan kannattavuus alkoi jostain syystä hupenemaan, veroneuvottelut esivallan kanssa olivat yleensä lyhyet. Isäntä sai kerätä vähiin jääneet tavaransa ja lähteä muualle. Tilalle haettiin uusi isäntä. Taloja toki autioitui välillä moninaisista muistakin syistä.
Tehtyjen veroluettelojen ja kirkonkirjojen avulla voitiin myös suorittaa väestönlaskentoja. 1700-luvun alussa tehtiin Ruotsin valtakunnassa ensimmäisiä oikein perusteellisia tilastoja. Suomen osalta väestötiedot kuitenkin salattiin, kun tajuttiin, kuinka vähän Suomessa oli asukkaita. Pelättiin, että tiedot vuotavat venäläisille ja siellä tehdään asiasta niin sanotusti puolustuspoliittisia johtopäätöksiä.
Etelä-Pohjanmaallakin talonpoikais­sukujen historiaa voidaan Kustaa Vaasan oivalluksen johdosta tutkia siis varsin pitkälle. 1500-luvun alkuun päästään meillä tutkimuksessa kohtuullisella vaivalla. Sitä kauemmaksi menevä tutkimus edellyttää yleensä merkittävää sukutaustaa tai aateluutta. Sellaisia meriittejä on meistä harvoilla.
ProAgria myöntää hakemuksesta sukutilakunniakirjoja maatiloille, jotka ovat olleet nykyisen omistajasukunsa hallussa yhtäjaksoisesti vähintään 200 vuotta ja on edelleen toimiva maa- tai metsätaloustila.
Meille aikaisemmat sukupolvet eivät ole tällaista tunnustusta hakeneet, joten päätin laittaa paperit vetämään. Samalla havaitsin tekeväni melkoisen aikamatkan suvun historiaan. Rakennuksia on tietenkin tullut ja mennyt, mutta maa on pysynyt. Hakemuksen yhteydessä pyydettiin toimittamaan kopioita säilyneistä asiakirjoista tutkimuksen helpottamiseksi.
Jostain syystä vanhoja kauppakirjoja ja lainhuutoja on meillä säilynytkin varsin hyvin aina 1800-luvun alusta asti. Joku on siis osannut laittaa ne aina oikeaan aikaan talteen.
Asiakirjojen selailu on mielenkiintoista puuhaa. Vanhimmissa dokumenteissa käytetty paperi on pehmeää ja kangasmaista. Kieli vaihtuu 1850-luvulla ruotsista suomeksi ja sukupolvet vaihtuvat tasaiseen tahtiin. Lyhyt on ihmisen elo, kun se tiivistetään perukirjaan. Kiinteistöt, tavarat ja perijät mainitaan. Tarinaa manttaalimäärien takaa ei enää löydy. Ne jäävät historian hämärään.
Kirjoitustaidoksi on pitkään kelvannut joko puumerkki tai etunimen ensimmäinen kirjain. Sillä on pärjätty entisaikaan mainiosti. Talo on yleensä siirtynyt isältä pojalle, mutta välillä on tyttäretkin vieneet viestikapulaa seuraavalle sukupolvelle.
Suurin oivallus itselläni oli tajuta, kuinka merkittävällä tavalla maa sitoo ihmisiä yhteen paikkaan. Omaan kotikylääni Fräntilään on ensimmäinen verotalo merkitty maakirjoihin vuonna 1631 ja omistajaksi Jooseppi Niilonpoika. Suurin osa kylän nykyisistä asukkaista on hänen jälkeläisiään, vaikka isäntäluettelot eivät sukutaulujen kanssa aivan yksi yhteen menekään.
Samalla selvisi monia linkkejä Suomen historiaan. Esimerkiksi ison vihan aikana, kun venäläiset tekivät Pohjanmaalla etnisiä puhdistuksia, he kävivät pyytämättä myös kotikylässäni tekemässä hirmutöitään. Olisivat pysyneet kotimaassaan, mutta niin vain sukummekin oli todistamassa tätä kauheutta.
Kotikyläni talojen historia tähän päivään asti noudattaa tyypillistä valtakunnallista linjaa. Yhdestä kantatalosta jakaannuttiin vähitellen useampaan savuun. Talojen määrä kylässä on ollut korkeimmillaan 1930-luvulla. Sotien jälkeen kylään tuli muutama karjalaisten asuttama uudistila, mutta se nosti tilojen määrää vain väliaikaisesti. 1980-luvulta alkaen tilojen määrä on tasaisesti vähentynyt.
Joku on todennut, että liian monia suomalaisia maatiloja johdetaan hautausmaalta. Tällä tarkoitetaan sitä, että on hyvä tuntea taustansa, mutta eteenpäin pitää olla elävän talonpojan mieli. Perinteet ovat tärkeitä, mutta suomalaisten maatilojen tulevaisuuden kannalta on uusien sukupolvien aina välttämätöntä uudistua, mikäli haluamme ja kun haluamme, että kannattava ruuantuotanto Suomessa jatkuu. Joka tapauksessa, on hienoa olla osa sukupolvien ketjua.
Janne Sankelo
kansanedustaja, Kokoomus