Veneen keikuttajia tarvitaan

Viisitoista vuotta sitten puolustusministeri Jyri Häkämies aiheutti Suomessa poliittisen kuohuntaepidemian lausumalla Washingtonissa pitämässä puheessaan kuuluisat sanansa Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

Häkämies tarkoitti sitä, että maantieteellisen sijainnin vuoksi Suomen kolme tärkeintä turvallisuusuhkaa olivat juuri Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

Häkämies oli puheessaan varomaton. Hän rikkoi Suomen ulkopolitiikan ja diplomatian virallista linjaa, joka varoi suututtamasta Venäjää millään tavoin. Silloinen valtiojohto luonnollisesti irtisanoutui puolustusministerin puheen Venäjä-osiosta ja viestitti puolustusministerin toimineen yksin.

Häkämiehen puheen karu totuus paljastui myöhemmin. Tottakai on helppo arvioida 2007 pidetyn puheen totuudellista pohjaa nykytapahtumien valossa, mutta ehkä tärkeintä on havaita, että yhden totuuden varassa eläminen voi johtaa pahasti harhaan.

Ja juuri tässä yhden totuuden varassa elämisessä Suomi on maailmanmestari. Tämä näkyy esimerkiksi keskusteltaessa vihreästä siirtymästä ja ilmastonmuutoksesta. Olet joko vihreän siirtymän ja ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan puolella tai kelvoton kuten Häkämies aikoinaan. Onhan tämä käsittämätöntä yksisilmäisyyttä, mutta ymmärrettävää, sillä pari merkittävää kansallista mediaa suoltaa juttu jutun jälkeen yksipuolista informaatiota ilmastonmuutoksesta ja vihreästä siirtymästä.

Toistuuko siis sama vuoden 2007 yhden totuuden kupla Suomessa jälleen? Kuka on se ministeri, joko keikuttaa venettä ja lausuu, että Suomen talouskasvun ja työllisyyden kolme suurinta uhkaa ovat vihreä siirtymä, vihreä siirtymä ja vihreä siirtymä. Siis sillä edellytyksellä, että komission keppilinja jatkuu.

Suomennettuna se tarkoittaa sitä, että vihreää siirtymää ei saa runnoa eteenpäin jatkuvilla lisäveroilla, rajoituksilla ja kielloilla, vaan panostamalla puhtaampaan teknologiaan. Ja sitähän yritykset, yliopistot ja korkeakoulut tekevät koko ajan! Mihin tämä totuus on unohtunut? Sitä paitsi, mikä on kansalaisten ja yritysten sietokyky ylipäätään maksaa jatkuvasti nousevia energiakustannuksia?

Teknologinen kehitys, fossiileista polttoaineista luopuminen ja sähköistyminen eivät toteudu noin vain. Sähköautot, aurinkokennot, tuulimyllyt, sähkönsiirron lisäinvestoinnit sekä sähkön varastointi vaativat tuekseen valtavan määrän maametalleja.

Miksi tästä ja tarvittavasta kaivosteollisuuden lisäämisen valtavasta mittakaavasta ei puhuta? Uusiutuvaan energiaan ja sähköiseen liikenteeseen tarvittavien metallien kysyntää kasvaa parin vuosikymmenen ajanjaksolla seitsemästä miljoonasta tonnista lähes 30 miljoonaan tonniin. Vihreä siirtymä ei todellakaan tule toteutumaan ilman merkittäviä ympäristövaikutuksia.

Vihreä siirtymä vaatii realistisempaa otetta ja vastuullista tiedottamista erityisesti niille ihmisille, jotka muodostavat käsityksensä klikkiotsikoiden perusteella. Ja heitä on paljon.

Todellisuutta on se, että liian nopea siirtyminen uusiutuvaan energiaan lisää Kiina-riippuvuutta, mikä vuorostaan kasvattaa geopoliittista riskiä. Juuri tätä riskiä ei esimerkiksi eduskunnassa parhaillaan käsiteltävänä olevassa ilmastolaissa huomioida juuri lainkaan, vaikka kansainvälinen energiajärjestö IEA on äskettäin antanut tiukan varoituksen siirtymän geopoliittisista seurauksista.

Samainen järjestö antoi viime vuoden toukokuussa hallitukselle suosituksen ryhtyä rakentamaan varmuusvarastoja koboltin ja litiumin kaltaisille akkumetalleille. Niitä tarvitaan ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä. Siinä missä Kiina jo harjoittaa strategista varastointia, EU-maiden toiminta loistaa poissaolollaan. Toimenpiteitä tarvitaan ja nopeasti.

Autoteollisuus luottaa tällä hetkellä sähköautojen voittokulkuun. Tosin niitä ei meinaa saada edes rahalla, sillä kysyntä ylittää tarjonnan. Kuinkahan perusteltua on tällaisessa tilanteessa edes kannattaa sähköautojen hankintatukea valtion budjetista, varsinkin kun budjettien alijäämät ovat pysyvä riesa Suomessa.

Sähköautojen valmistukseen tarvittavien metallien kuten litiumin, koboltin ja nikkelin yhteenlaskettu kysyntä kasvaa jopa kolmikymmenkertaiseksi vuoteen 2040 mennessä, mikäli nykyisistä ilmastotavoitteista pidetään kiinni. Ehkäpä juuri tämän takia monet suuret teollisuusmaat ovat asettaneet ilmastoneutraliteetti-tavoitteensa vuodelle 2050.

Monet kehittyneet maat, kuten Suomi, eivät tunnu haluavan näitä kaivoksia takapihoilleen. Kuinka vastuullista tällainen nimby-ajattelu (not in my backyard) on? No, ei todellakaan ole vastuullista, eli Suomen ei pidä edes kuvitellakaan selviävänsä napsimalla vain rusinat pullasta. Tie vihreään siirtymään ja vähähiiliseen ilmastoon kulkee Suomessa vain kaivoksien kautta.

Kaiken kaikkiaan Euroopan unionin tunnetuista kobolttivaroista sijaitsee Suomen kallioperässä noin 94 prosenttia. Tunnetut esiintymät on löydetty muihin mineraaleihin kohdistuvan malminetsinnän kautta, joten malminetsintää ei tule rajoittaa eikä supistaa Suomessa.

Mutta… Jostain syystä Suomessa halutaan rajoittaa malminetsintää ja kaivostoimintaa sekä kaivoslain että luonnonsuojelulain uudistuksen yhteydessä. Miksi? Jos ja kun haluamme edistää vihreää siirtymää ja sitä kautta tehdä työtä ilmastonmuutoksen torjumiseksi, on meidän ymmärrettävä, mitä se käytännössä tarkoittaa. Se tarkoittaa maamineraalien louhimista, kuljettamista ja varastointia. Ilman kaivoksien tuottamia maametalleja teknologiset innovaatiot eivät edisty. ◻