Uusi hallitus, uusi mahdollisuus

Sanotaan, että etsivä löytää ja kolkuttajalle avataan. Itse en ole löytänyt koko kesän velloneesta rasismikeskustelusta oikeastaan yhtään mitään uutta, vaikka olen ihan etsimällä etsinyt. Eikä keskustelu ole ainakaan minulle avannut ovea parempaan tulevaisuuteen, vaikka kolkuttelijoita, jopa rynkyttäjiä, on riittänyt.

Sen sijaan on tullut – anteeksi vaan – tunne, että Suomessa on hieman parempia ihmisiä, jotka ymmärtävät oikeasti olla huolissaan rasismista sekä yhdenvertaisuudesta ja sitten hieman huonompia ihmisiä, jotka eivät oikein osaa olla.

Ehkä yhdenvertaisuuteen, eri väestöryhmien erioikeuksiin ja jopa rasismiin saadaan selvyys, kun valtioneuvoston tiedonanto yhdenvertaisuudesta, tasa-arvosta ja syrjimättömyyden edistämisestä saapuu syksyllä eduskunnan täysistuntoon. Vai meneekö keskustelu vain mielikuvien maalailuksi ja ministerijahdiksi?

Petteri Orpon hallitusohjelma antaa Suomelle toivoa paremmasta. Mitä se parempi on? Se on sitä, että Suomi saa nostettua oman rahoitusasemansa muiden Pohjoismaiden tasolle eli syödään ne rahat mitä ansaitaan. Julkinen sektori on ollut jo pitkään valtion vientituloihin nähden liian iso. Valtion ylipaino se vasta vaarallista onkin.

Tällä hetkellä jäämme lähes kaikilla talous- ja työllisyysmittareilla koko ajan naapurimaitamme jälkeen. Työmarkkinauudistukset ja kannustinloukkujen purkaminen on jäänyt kaikilta 2000-luvun hallituksilta savolaiselle tasolle eli aloittamista vaille valmiiksi. Se on yksi syy krooniseen velkaantumiseen. Hallituksella pitäisi kaiken järjen mukaan juuri nyt olla muitakin tehtäviä kuin inttää rasismista.

Holtiton rahankäyttö yksityiselämässä ei ole mikään pikku juttu. Siitä on tullut kansantauti. En tietenkään vihjaile yhdenkään edellisen hallituksen ministerin yltävän diagnoositasolle, mutta tosiasia on, että rahan käyttö oli holtitonta.

Yleensä ongelmat yksityishenkilön rahankäytössä liittyvät puutteellisiin taitoihin. Samat perussäännöt pätevät yritysjohtajiin ja ministereihin, jotka edustavat Suomessa valtiollista toimeenpanovaltaa. Eduskunta säätää lait.

Pikavippitalous on joka tapauksessa tuomittavaa, olipa kyse yksityishenkilöistä tai valtioista. Siitä kierteestä on päästävä eroon ja sitä tämä neljän puolueen hallitus nyt yrittää, jos ei kaadu hieroglyfien kaivelusta ja inttämisestä johtuvaan luottamuspulaan.

Millekään Suomen aikaisemmalle hallitukselle ei myöskään voi asettaa diagnoosia, vaikka patogeneesi eli taudin synty on kyllä tiedossa. Vaihtotase on valunut alaspäin kuin steariini kynttilää poltettaessa jo Matti Vanhasen ykköshallituksen ajoista lähtien. Ja siitä on sentään aikaa jo kaksikymmentä vuotta.

Vaihtotaseen jumittuminen pakkaselle tarkoittaa sitä, että rahaa liikkuu enemmän Suomesta ulos kuin tulee sisään. Viime vuonna vaihtotase rojahti alemmaksi kuin kertaakaan euroaikana. Rahamme eivät siis riitä investointeihin eivätkä palveluihin, vaan ne rahoitetaan pääosin ulkomaisella velalla, josta maksetaan korkoa ulkomaisille sijoittajille.

Uusi neljän puolueen hallitusohjelma sentään yrittää katkaista velkakierteen ja sitä kautta nostaa Suomen mukaan yhteispohjoismaiseen talouskehitykseen. Tehtävä on vaikea, sillä sovitut työmarkkinauudistukset ja kannustinloukkujen purku uhkaavat aina joidenkin saavutettuja etuja ja yhteiskunnallista valta-asemaa.

Usein puhutaan kipeistä isoista leikkauksista, kun taloutta yritetään tervehdyttää. Varmaan on niinkin, mutta jokainen menestynyt yritysjohtaja tietää, että organisaation kustannusjahti ja prosessien tehostaminen on jatkuva olotila. Muuten ei menestystä tule. Ministerit ovat oman hallintoalansa johtajia, joilla on valta muuttaa asioita ja myös vaatia tuloksia loputtomien selvitysten sijaan.

Esimerkkejä kyllä löytyy. On järkyttävää seurata poliittisen järjestelmän voimattomuutta ja alistuneisuutta oikeusjärjestelmän tulkinnoille, kun joka puolelle leviävät sudet kerta toisensa jälkeen tappavat kotieläimiä eri puolilla Suomea.

Minusta olisi kohtuullista ja ehkä mielen sopukoita avartavaa, jos hallinto-oikeuden tuomarit kävisivät heti tuoreeltaan katsomassa kuolleita ja henkitoreissaan hoippuvia lampaita maatilalla susien vierailun jälkeen. Vai kannattaisiko heidänkin kannanhoidollisen metsästyksen estäviä laintulkintoja tehdessään miettiä, josko eduskunta sittenkin olisi oikeassa todetessaan suurpetojen kannanhoidollisen metsästyksen olevan Suomessa sosiaalisista syistä välttämätöntä.

Petoasia on erinomainen esimerkki turhasta kulurakenteesta, jota pidetään yllä viranomaisten työtehtävien, selvityksien, tutkimuksien, petokorvauksien, petoaitojen rakentamisen, valituksien ja oikeusjärjestelmän toistuvien istuntojen muodossa.

Aika paksua oli se, kun eräs petoasioiden sisällä oleva viranhaltija vaati yhteiskunnallista keskustelua kuolleita lampaita kommentoidessaan. Mitä muuta Suomessa on viimeisen viidentoista vuoden aikana tehty kuin keskusteltu suurpedoista ja niiden aiheuttamista vahingoista?

Kattilankansia paukuttelemalla ja byrokraattisilla karkotustalkoilla ei petoasiat parane eikä ihmisten luottamusta ansaita.

”Suomi elää maaseudusta ja metsistä” lukee hallitusohjelman yhdessä pääotsikossa. Se kuvaa hyvin tämän hallituksen henkistä viritystä suhtautumisessa maa- ja metsätalouteen, metsästykseen ja maaseudun ihmisiin. Se tarkoittaa sitä, että ihmisiä on kuunneltava entistä herkemmällä korvalla ja sitä, että asioita pannaan toimeen eikä jahkailla. ◻