Tutkimus hyvä, käytäntö paras

Perinteisesti ennen eduskuntavaaleja ehdokkaat jaotellaan vaalikonekysymysten perusteella konservatiiveihin ja liberaaleihin. Talouden kannalta jako on merkityksetön, sillä empiirisesti voimme todeta, että molempien ryhmien edustajat osaavat elää huolella yli varojen.

Helsingin Sanomien entinen politiikan toimittaja Unto Hämäläinen muisteli vuoden 2005 paratiisin kaltaista Suomea. Silloin vallan kahvassa oli Matti Vanhasen johtama keskustan, SDP:n ja RKP:n punamultahallitus. Eläkeikää alennettiin, lapsiperheiden tukia nostettiin, koulutusta kehitettiin, terveyspalveluja kohennettiin, sosiaaliturvaa parannettiin sekä pieni- ja keskituloisten verotusta kevennettiin. Eikä varakkaitakaan unohdettu. Punamultahallitus poisti myös omaisuuden varallisuusveron.

Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Tuomas Sukselainen ja johtaja Satu Huber Valtiokonttorista valittivat huolestuneina, että valtionvelan lyhentäminen oli jäänyt polkemaan paikoilleen. Velkaa oli saatu alennettua viimeksi vuonna 2002.

Suomen talouden alamäki alkoi siis vuonna 2002, jolloin 12 miljardin vaihtotaseen ylijäämä alkoi tasaisesti sulaa käyden pahimmillaan noin viisi miljardia pakkasella. Se, että meillä on nyt matti ja varsinkin sanna kukkarossa, on yksinkertaisesti virheellisen politiikan tulosta. Kulupuoli päästettiin paisumaan.

Mitä järkeä on käydä historiaa läpi? Vastausta voi yrittää hakea kognitiivisesta psykoterapiasta. Masennukseen tai mielen häiriöihin ajautuneen ihmisen paranemismahdollisuudet riippuvat usein siitä, kuinka rohkeasti hän uskaltaa käydä lapsuuden tapahtumia läpi. Sama se on valtion suhteen. Suomella oli hyvä nuoruus, jolloin tehtiin ahkerasti töitä ja menestyttiin. Sitten tuli uusi vuosituhat ja toisenlainen aika, jonka itse kukin voi itse sanoittaa. Pääasia, että virheet myönnetään.

Jos kerran liberaalit ja konservatiivit osaavat yhtä hyvin elää yli varojensa, mikä jakolinja olisi talouden kannalta parempi? Jako pitäisi minun mielestäni tehdä käytännön ja teorian välillä. Mitä teoreettisempi kansanedustaja on kyseessä ja mitä vähemmällä käytännön kokemuksella hän tekee päätöksiä, sitä taipuvaisempi hän on uskomaan tutkijoita ja tiedettä yleensä.

Otetaanpa käytännön esimerkki asiasta, jonka hallinnollisia ja teoreettisia ongelmia ministerit ja työryhmät ovat hieroneet jo muutaman vuoden. 130 hehtaarin lypsykarjatila Pohjois-Karjalassa lopetti taistelun valkoposkihanhiarmeijaa vastaan, koska lehmille tarkoitetun rehun suojelu kävi ylivoimaiseksi. Uusi lupa- ja valvontavirasto nosti hanhien karkotusluvan hintaa viime vuoden lopulla kertaheitolla 316 eurosta 1 500 euroon.

Karkotuslupa oikeuttaa viljelijän tai yhteisluvan viljelijöiden kävellä omilla pelloillaan ja karkottaa hanhia laserlampulla. Kunnon laserlaite, jolla hanhet lähtevät pilvisellä säällä lähes kilometrin päästä, maksaa noin 2 500 euroa. Tosin aurinkoisella säällä laite ei toimi kunnolla, joten ei auta kuin juosta paikkaa vaihtavan hanhiparven perässä. Eikö omaa omaisuutta saa suojella ilmoitusmenettelyn kautta ilmaiseksi? On käsittämätöntä, että oman omaisuuden suojelusta pitää vielä maksaa itsensä kipeäksi.

Ruotsissa hanhiongelma on ratkaistu niin, että valkoposkihanhia saa ampua ympäri vuoden, jos niitä laskeutuu pellolle samanaikaisesti viisi kappaletta. Pelkkä ilmoitus viranomaisille riittää pataan laiton yhteydessä. Tutkijat ja asiantuntijat ovat Suomessa varmaan eri mieltä hanhien keväisestä ja syksyisestä ampumisesta, mutta kohti ampuminen on ainut tuloksellinen tapa, jolla viisaat linnut lähtevät eivätkä tule takaisin pellolle. Kannattaa uskoa niitä, jotka elävät tämän ongelman keskellä ja jotka ovat käytännössä kokeilleet eri vaihtoehtoja. Paukkupatruunat eivät ole ratkaisu.

Tutkijoita ja asiantuntijoita on tietenkin kuultava, mutta poliittisessa päätöksenteossa tärkeintä on aina tarkoituksenmukaisuusharkinta eikä totuudellisuusharkinta kuten tutkimustyössä. Sitä paitsi tutkimustulokset ovat lähes aina luonteeltaan epävarmoja, kiistanalaisia, muuttuvia ja ristiriitaisia. Useat tutkijat ovat myös ”tilapäispoliitikkoja” kuten Max Weber sen aikoinaan hyvin sanoitti.

Hallitusohjelmassa on selvät kirjaukset valkoposkihanhien ja merimetsojen suhteen. Pakkaa ei kannata sekoittaa sillä, että kerrotaan kansalaisille valkoposkihanhien metsästyksen olevan mahdotonta ilman lintudirektiivin liitesiirtoja. Se on sinänsä totta, mutta kyse onkin suojametsästyksestä kuten Ruotsissa ja Virossa. Maa- ja metsätalousministeriön teoreettinen lähestymistapa ei näköjään tunnista omaisuuden suojaa eikä myöskään sitä, että ihmisellä on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan ammatilla.

Julkista sektoria on paisutettu jo neljännesvuosisata ihan vaan sen takia, kun käytännönläheiset ratkaisut on unohdettu. Valkoposkihanhet ovat erinomainen esimerkki siitä, miten ratkaisun sijaan ongelman ympärille on rakennettu byrokratia, josta ei ole kenellekään hyötyä. Olisi aika naiivia olettaa, etteikö muilla yhteiskunnan osa-alueilla esiintyisi samanlaisia rakenteita, joissa samoja asioita pyöritetään vuodesta toiseen ilman näkyvää tulosta.

Vaalikoneissa olisi hyvä selvittää erilaisilla kysymyksillä, ohjaako ehdokkaan toimintaa käytännönläheisyys vai onko ehdokas enemmänkin teoreetikko, joka nojaa tieteellisiin tutkimuksiin ja asiantuntijoiden näkemyksiin. ◻