Toimiva lainsäädäntö on kaikkien etu

Uusi vuosi ja uudet kujeet? Ainakin yksi asia on muuttunut vuoden vaihteessa: suurpetometsästys. Hallitusohjelmaan on kirjattu, että suurpetometsästyksen edellytykset mahdollistetaan lainsäädännöllä. Tämä on ollut selkeä ohjenuora kaikelle metsästyslainsäädäntötyölle. Tilannekuva on myös ollut selvä, ainakin useimmille vähänkään Ruuhka-Suomen parhaiden asfalttialueiden ulkopuolella asuville. Kaikkien petojen määrä on kasvanut merkittävästi ja sitä kautta erilaisten vahinkojen ja häiriöiden.

Ratkaisu on löydettävä kestävällä lainsäädännöllä ja samalla on palautettava kansalaisten luottamus sille, että vaikuttavan lainsäädännön tekeminen onnistuu siellä, minne valta on kansalta annettu. Eduskunta on tämä taho ja lainsäädäntövaltaa siellä myös käytettiin, jotta asioihin löydettiin ratkaisut. Tämä toimenpide oli, että maa- ja metsätalousvaliokunnan käsittelyssä suden kiintiömetsästys laajennettiin koskemaan myös karhun ja ilveksen metsästystä. Tämä itsessään ei käynnistä karhun ja ilveksen metsästystä, vaan tarvitaan myös asetukset. Karhun ja ilveksen osalta jätimme maa- ja metsätalousvaliokunnassa erikseen lausuman, jossa edellytetään, että maa- ja metsätalousministeriössä valmistellaan näille lajeille kiintiömetsästyksen mahdollistavat asetukset kevään aikana.

Tämä aihepiiri on hyvin repivä julkisen keskustelun osalta. Mielipiteet ovat vahvoja molemmilla laidoilla. Näin maaseudulla aina asuneena näen tämän tilanteen niin, että nyt tehtävällä lainsäädännöllä sovitetaan yhteen sosiaalinen hyväksyttävyys, maaseutuelinkeinojen mahdollisuudet, yleinen turvallisuuden tunne, mutta samalla varmistetaan, että suurpetokannat pysyvät kestävällä tasolla metsästyksestä huolimatta. Tämän takia on määritelty suotuisan suojelun viitearvot sudelle ja karhulle. Ilvekselle tämä tehdään asetuksen annon yhteydessä. Suurpedot kuuluvat Suomen luontoon, mutta määriä on voitava rajoittaa ja samalla pitää yllä petojen luontaista pelkoa ihmisiä ja metsästyskoiria kohtaan. Kun tämä kolumni on luettavissa, tiedämme, miten susijahdissa on päästy liikkeelle.

Elintarvikemarkkinalaki on yksi näkyvä lakiuudistus kevään aikana. Lain lausunnolle asettaminen sai jo aikaan poliittista keskustelua ja jakolinjoja alettiin asettelemaan. Kuka on kaupan taskussa ja kuka on tuottajan asialla? Voi kun asiat olisivat niin yksinkertaisia. Kuumimman keskustelun kohteena on kaupan omat tuotteet eli privat label -tuotteet. Nämä asiat ovat elintarvikemarikkinalain 4c-pykälässä. Keskeinen tavoite on, ettei ostaja saa käyttää omaan tuotemerkkiinsä liittyvää asemaa tavalla, joka sopimusehtojen, neuvottelumenettelyn tai tietojen käytön kautta johtaa tavarantoimittajien kannalta epäreiluun lopputulokseen. Tarkoitus on puolustaa heikommassa asemassa olevan suojaa ja varmistaa reilut toimintatavat sekä tuoda neuvottelutasapaino monesti hyvin erikokoisille toimijoille. Tämä on selkeä ja hyvä tavoite, mutta sen jälkeen pitää miettiä miten yksityiskohtaisesti asiaa tämän lisäksi säädellään.

Elintarvikemarkkinalain uudistuksen lausuntokierroksen jälkeen on yksi asia selvä koskien 4 c-pykälää. Kaupan tuotemerkkejä koskeva lainsäädäntö jakaa mielipiteitä jyrkästi. Harva vastustaa tavoitetta, mutta keinoista ja niiden mitoituksesta ollaan eri mieltä.

Alkutuottajan aseman vahvistaminen on yksi hallitusohjelman tavoitteista ja sen on oltava myös mukana tämän lain vaikutusten arvioinnissa. Tämäkin tekee tuosta 4c-pykälästä mielenkiintoisen. Miten mahdolliset lisärajoitteet voisivat kohdella suomalaista PL-elintarviketuotantoa? Onko Suomessa tuotetut PL-tuotteet hyvä vai huono asia? Yksinkertaisesti ajateltuna voisi olettaa, että kotimaassa tuotettujen PL-tuotteiden väheneminen kaupanhyllyllä korvautuisi kotimaisella brändituotteella ja että se vahvistaisi kotimaista kysyntää sekä hintakilpailukykyä. Mutta, jos kotimaassa tuotetut PL-tuotteet korvautuvatkin ulkomailta tuoduilla tuotteilla, vastaus lienee selvä. Se ei paranna alkutuottajan asemaa. Miten siis nämä lait kirjoitetaan niin, ettei mene lapsi pesuveden mukana. Näihin kysymyksiin haetaan keväällä ratkaisut ja väärinkäytöt on estettävä.

Aivan selvää on se, että alkutuottaja on koko elintarvikeketjun heikoimmassa asemassa. Onhan tämä sinällään monella tapaa nurinkurinen asetelma. Ruoka on kulutushyödyke, josta jokainen kuluttaja on riippuvainen, yleensä vähintään kolme kertaa päivässä. Yhteiskunnat kautta kaikkien läntisen maiden ovat luoneet ruoantuotannon ympärille poliittisesti johdetun mallin, jossa kaupan hyllyllä olevat tuotteet ovat käytännössä alihinnoiteltuja sillä perusteella, ettei alkutuottaja saa tuotteistaan riittävää hintaa. Tämän vuoksi on luotu alihintaisten tuotteiden tuottamiselle hinnankorvausmekanismi, jota maataloustueksi kutsutaan. Paradoksi tässä on se, ettei tämä tuki kuitenkaan ohjaudu täysimääräisesti tavoitteen mukaisesti alihinnoittelua tukemaan, vaan se osin pääomittuu muun muassa pellonvuokriin, pellonhintoihin ja tuotantopanoksiin. Hiukan kärjistäen, mutta totuudessa pysyen: ruoantuottaja elää asetelmassa, jossa rooli on tuottaa alihinnoiteltua ruokaa, olla hinnanvastaanottaja, toimia holhoavan tukijärjestelmän alaisuudessa ja kuunnella kuittailut maataloustukien saamisesta sekä kantaa sääriski tuotannossa.

Tukien määrä ei tulevaisuudessa kasva ja selvää on, että markkinoilta on tultava enemmän rahaa. Korjataan elintarvikemarkkinalain puutteet ja edistetään edelleen elintarvikevientiä. Tämä on myös alkutuottajan etu. ◻