Suomi on metsäojituksen suurvalta
Pohjoisella pallonpuoliskolla on laajoja maa-alueita erityisesti Kanadassa, Pohjoismaissa ja Venäjällä, joiden kasviyhdyskunnat kerryttävät (tai ovat kerryttäneet) turvetta eli ovat kasvitieteellisesti soita. Jääkauden vuoksi Suomen suot ovat kaikki geologisesti nuoria, yleensä alle 10 000 vuotta vanhoja. Vanhimpia Geologian tutkimuskeskuksen ajoittamia suonpohjia ovat Ilomantsin Parkunsuo (11 500 vuotta), Kuhmon Isosuo (10 700 vuotta) ja Tammelan Torronsuo (10 500 vuotta). Muualta maailmasta löytyy jopa miljoonia vuosia vanhoja soita.
Jääkauden jälkeen osa Suomen soista syntyi suoraan paljaalle maalle. Ilmiö on nykyisinkin tuttu Pohjanmaan rannikolla, jossa maan kohoamisen vuoksi muodostuu paikoitellen vetinen rantaluhta, joka muuttuu vähitellen suoksi. Soita on muodostunut myös matalien lampien pinnanmyötäisen ja pohjanmyötäisen umpeenkasvun vuoksi.
Erityisesti Suomen sisämaassa useimmat suot ovat syntyneet metsämaan soistumisen kautta. Soistuminen on saattanut saada alkunsa laaja-alaisesta metsäpalosta, joka on nostanut pohjavesipintaa haihdunnan vähentyessä. Lisääntynyt suokasvillisuus on muuttanut paloalueen suoksi. Merkkinä tämän soistumistyypin merkityksestä tavataan monen turvetuotantoalueen pohjalta hiiltyneitä puunrunkoja.
Metsämaan soistumista on Suomessa tapahtunut erityisen paljon kahdessa vaiheessa, 8 000–7 000 vuotta ja 4 500–3 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Vanha käsitys oli, että soistumista tapahtuu edelleen ja soiden määrä vain lisääntyy. Tätä käsitystä tukee vanhan karttatiedon analysointi. Tämän opin mukaisesti aikoinaan pidettiin tärkeänä, että soiden leviämistä ympäröivälle kangasmaalle estettiin suon ja kangasmaan vaihettumisvyöhykkeelle sijoitetuilla niskaojilla. Nykyisin soiden lisääntymistä pidetään vain paikallisena ilmiönä.
Lue koko juttu KM:stä.
Teksti ja kuva: Matti Kärkkäinen