Sovitaan mitä tehdään, tehdään mitä sovitaan

Varmin tapa menestyä yritysmaailmassa on olla nopea. Toki se ei riitä, jos yrityksen arvot ovat hukassa eikä toimintatapa vastaa yleistä käsitystä luotettavuudesta. Hyvän yritysmaineen rakentaminen on hidasta, mutta tuhoaminen nopeaa.

Olen itse usein ajatellut, kuinka yllättävän vähän suomalaisessa yritysmaailmassa mietitään todellisia arvoja, joiden päälle koko yrityksen toiminta rakentuu. Voiton tekeminen on tavoite, ei arvo.

Arvot eivät koskaan saisi olla vain ylätason juttu. Niiden täytyy olla sellaisia, jotka kaikki yrityksen työntekijät muistavat ja ennen kaikkea sisäistävät. Se lisää motivaatiota.

Mitä tunnollisemmin missä tahansa organisaatiossa noudatetaan ”sovitaan mitä tehdään, tehdään mitä sovitaan” -periaatetta, sitä korkeammalle nousee sisäinen luottamus. Ilman luottamusta on vaikea saavuttaa menestystä.

En tiedä millä arvoilla Euroopan unioni tällä hetkellä toimii. Oikeusvaltioperiaate tuntuu olevan kaikkien huulilla, mutta mitähän se mahtaa tarkoittaa ja ketä se koskee? Yritysmaailmassa sopimukset pääsääntöisesti sanktioidaan. Rikkojia rangaistaan. Se kuuluu oikeusvaltioperiaatteisiin.

Politiikassa kaikki on toisin. Viimeisimpänä esimerkkinä Euroopan johtajien hyväksymä 750 miljardin elvytyspaketti, jonka ei pitänyt unionista tehtyjen sopimusten perusteella olla mahdollinen. Hätärahoitukselle on kyllä perusteensa, mutta oikeudellista tarkastelua se ei kestä, sanokoot neuvoston oikeudellinen palvelu mitä tahansa. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Unionin ei pitänyt rahoittaa toimintaansa velalla eikä valtioiden pitänyt ottaa vastuuta toistensa taloudesta. Toisin kävi eli politiikka on sanktioiden puuttuessa mahdollisuuksien taidetta. Euroopan johtajat käyttivät koronan antaman mahdollisuuden täysimääräisesti hyväkseen. Tosin Suomen eduskunta tavaa syksyllä tarkkaan perustuslakia ennen kuin vihreä valo lisääntyvälle yhteisvastuulle isossa salissa syttyy. Hallituspuolueet eivät sitä valoa omin voimin sytytä.

Ei tarvitse olla edes irvileuka, jos määrittelee eurooppalaisen toimintaperiaatteen nykytilan: ”Sovitaan mitä sovitaan, tehdään mitä tehdään”. Silläkin periaatteella pärjää aikansa. Ajanlasku alkoi, kun Saksa ja Ranska rikkoivat ilman sanktioita EU:n vakaus- ja kasvusopimusta jo vuonna 2003.

Totuuden nimessä on myönnettävä, että EU on aikamoisessa mannerten välisessä talouspuristuksessa. Se ei kestä jäsenvaltioiden velkakirjojen hallitsemattomia korkojen nousuja. Yhteisellä velalla pidetään epäsuorien mekanismien kautta korot kurissa.

Ja komissiohan saa velkaa, kun on valtioiden nimet yhteisvastuullisesti alla. Saksan allekirjoitus herättää markkinoilla luottamusta. Se takaa matalien korkojen tulevaisuuden.

Mitä tästä eurooppalaisen politiikan mahdollisuuksien taiteesta pitäisi Suomessa oppia? Yhdenvertaisuuden nimissä taide kuuluu kaikille, ei vain eliitille. Oppi on se, että Suomessa pitää lopettaa EU:lla pelottelu ja siihen liittyvä kotikutoinen vallankäyttö välittömästi.

Hyvänä esimerkki toimii valkoposkihanhi, jonka on Suomessa uskoteltu olevan jotenkin direktiiveillä suojattu. Ja uskottu on, vaikka tilanne on todellisuudessa ollut jo vuodesta 1997 lähtien toinen. Poliitikot ovat uskoneet väärää viestiä kertoneita virkamiehiä ja jättäneet metsästysmahdollisuuden käyttämättä.

Toimettomana on katsottu, kun monituhantiset hanhiparvet tekevät viljelijöiden omaisuudesta silppua.

Valkoposkihanhien suhteen on Suomessa oltu uskomattoman alamaisia ja kovakorvaisia, sillä viljelijöiden omaisuudensuojasta ja elinkeinovapaudesta ei ole välitetty piiruakaan. Ei, vaikka ne ovat perustuslain turvaamia perusoikeuksia. On ehkä unohdettu, että mikään tavallinen laki ei mene perusoikeuksien ohi eikä yli. Luonnonsuojelulaki, jolla valkoposkihanhien suojelua on perusteltu, on laki lakien joukossa. Siis varsin tavallinen.

Onneksi nyt on herätty ja syksyllä on pakko saada ratkaisu koko ajan pahenevaan hanhiongelmaan. Valkoposkihanhi on siirrettävä metsästyslain 5. pykälän riistaeläimeksi, sillä vuosikymmenen aikana merkittävästi vahvistunut kanta sitä yksiselitteisesti puoltaa. Päätöksissä pitää olla linjakas. Muutkin metsästettävät hanhet ovat kyseisessä pykälässä.

Omaisuustuhoista on tietenkin maksettava korvauksia viljelijöille. Jos ministerit oikeasti alkavat kinastelemaan siitä, minkä ministeriön momentilta tuhot maksetaan – jos maksetaan ollenkaan – niin he ovat silloin taistelevien ministeriöiden virkamiesten ohjausnuorassa. Eihän metsästyksellä ja maksetuilla korvauksilla ole kohtalonyhteyttä kuin korkeintaan positiivisessa mielessä.

Perustetaan vaikka uusi rahasto, josta korvaukset maksetaan, kunhan ei jatketa perusteetonta vänkäystä metsästyksen ja korvausten riippuvuudesta. Onneksi ympäristöministeri asuu Pohjois-Karjalassa, joten toivoa on, että ratkaisu, joka sisältää sekä metsästyksen että korvaukset, syntyy ennen hanhiparvien tuloa.

Uskon, että maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä ja ympäristöministeri Krista Mikkonen ymmärtävät tilanteen monimuotoisen vakavuuden ja tuovat hallituksen nimissä nopeasti tarvittavat lakimuutokset eduskuntaan.

Metsästykselle ei voida myöskään asettaa kymmeniä ehtoja hautapaikkojen merkitsemisestä lähtien, vaan pelkän ilmoitusmenettelyn jälkikäteen pitää riittää kuten naapurimaassa. Turhaa byrokratiaa on aina tilaisuuden tullen vähennettävä. Nyt otetaan ministereistä mittaa kenen joukoissa seisovat.