Separoinnista hyötyy niin ravinnetalous kuin ympäristökin


Lietelannan suuri fosforipitoisuus rajoittaa lietteen käyttöä ja pakottaa monet maatilat lisätypen käyttöön, vaikka lannan typpi riittäisikin omaan tarpeeseen. Eri ravinteiden erottelu lietelannasta ja myös kasvava ympäristötietoisuus vaatii lannankäsittelyyn uudenlaista tekniikkaa ja tarkkuutta. Ympäristöystävällisyys on maataloudelle myös tärkeä imagokysymys.

Nauta- ja sikatalouksissa lietelantaa käytetään lähes poikkeuksetta lannoitteena. Suomessa oli vuoden 2018 lopussa 6 263 lypsykarjatilaa, 2 868 naudanlihatuotantotilaa ja 577 sikatilaa. Vaikka kotieläinten määrä on vähentynyt, keskimääräinen peltoala, tilakohtaiset eläinmäärät ja lannan levitysalan tarve ovat kasvussa.

Yleisesti käytetty raakalanta on melko vähäravinteista eikä se sellaisenaan ole ravinnesuhteiltaan optimaalista lannoitekäyttöön, sillä fosforia on liikaa typpeen nähden. Ympäristötuella rajoitetaan fosforin lannoituskäyttöä, minkä takia raakalannan käyttö lannoituksessa nostaa levitykseen tarvittavan pinta-alan määrää yli rehuntuotantoalan.

Lantaa on siis ylenmäärin, mutta ravinnesuhteet estävät sen tehokasta hyödyntämistä ja lisäävät typpilannoitteiden käytön tarvetta, joka osaltaan lisää lannoituksen kustannuksia. Mineraalilannoitteiden tarve vähenisi, jos lannan ravinteet saataisiin kohdennettua lohkokohtaisten tarpeiden mukaisesti.

Separointi parantaa ravinnesuhteita

Maataloudessa separointi toteutetaan pääsääntöisesti mekaanisesti. Separoinnin lopputuotteina saadaan nestejae ja kuivajae, joissa on toisistaan eriävät ravinnesuhteet erityisesti typellä ja fosforilla.

Separointiin käytetään yleisimmin maataloudessa ruuvipuristinta. Sillä saa suurimman, tavallisimmin noin 20–25 prosentin, kuiva-ainepitoisuuden. Valitettavasti ruuvipuristin on kuitenkin separointitavoista ravinteiden erottelukyvyltä heikoin.

Tämä johtuu siitä, että lietelannan fosforista merkittävä osa on yli 0,01 millimetrin kuiva-ainehiukkasissa, jolloin separaattorin yhden millimetrin tai suuremmankin reikäkoon seulan fosforin erottelukyky nestejakeesta on heikko. Lisäksi voimakas puristus seulaa vasten puristaa suurempiakin hiukkasia nestejakeeseen. Mitä kuivempaa kuivajaetta tavoitellaan, sitä heikommaksi käy fosforin erotusteho.

Nestejakeen ravinnesuhteet nitraattiasetuksen taulukkoarvojen pohjalta laskettuna ovat usein silti paremmat tuotantokasvien tarpeisiin raakalietteeseen verrattaessa, koska liukoista typpeä on enemmän ja fosforia vähemmän kuutiossa nestejaetta.

Nautakarjatiloilla nestejakeen ravinnesuhteet voivat olla lähellä nurmen lannoitussuosituksia. On kuitenkin tarpeellista seurata nestejakeen kaliumpitoisuutta, koska suhde typpeen voi olla sama kuin raakalietteessä.

Lannan koostumus vaikuttaa käsiteltävyyteen

Lannan koostumuksessa on eroja tilojen välillä. Esimerkiksi ruokinta ja eläinryhmä sekä lannan käsittely- ja varastointitavat vaikuttavat syntyvän lannan koostumukseen. Yleisesti lietelannasta tänä päivänä juoksevampaa tekee sikatalouksissa liemiruokinta ja lypsykarjatiloilla lisävalkuaisruokinta.

”Lietelannan separointiin vaikuttaa sen kuiva-ainepitoisuus ja kuiva-aineen koostumus. Sianlietteen kuiva-ainepitoisuus on alhaisempi ja hiukkaskoko pienempi kuin naudanlietteellä”, Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Sari Luostarinen kertoo.

Sianlanta lajittuukin säiliössä herkästi, jolloin lannan pitoisuudet voivat vaihdella merkittävästikin tilan eri lantasäiliöissä ja säiliön eri kerroksissa. Jos näiden eri ”jakeiden” pitoisuustiedot ovat tilalla tiedossa ja niitä hyödynnettäisiin täsmällisemmin lannoituksessa, on mahdollista käyttää pelkkää laskeutusta ja välttyä separointikaluston ja sen aiheuttaman työn kustannuksilta.

Tuotantoeläintilan tuottaman lietelannan parempi tuntemus yleisesti ottaenkin parantaisi peltoviljelyn kannattavuutta ja sadonlaatua ympäristöetujen ohella.

Lue koko juttu KM:stä.

Teksti: Anne-Mari Jääskeläinen
Kuva: Sari Luostarinen