Pandemia laittaa arvot uusiksi 

Itse kukin taitaa jo pikkuhiljaa turtua koronauutisiin. Mutta ei voi mitään, ne hallitsevat ilmatilaa vielä pitkään. Itse asiassa paljon pitempään kuin itse virus pysyy tartuntakykyisenä, olipa kyseessä ensimmäinen, toinen tai kolmas aalto.

Oikeaa tai väärää tapaa suojautua virukselta – siis kansakuntana – ei ole olemassakaan. Ainakaan niin kauan, kun emme selvästi valitse strategiaa, miten tauti Suomessa pysäytetään. Toisin sanoen kaikki mitä hallitus päättää, on tavallaan oikein, sillä päätöksiä ei voi peilata päämäärään, koska sitä ei ole olemassa.

Yksi moraalinen velvoite meillä kuitenkin on, riippumatta siitä, valitsemmeko strategiaksemme tukahduttamisen vai hidastamisen. Se on riskiryhmäläisten suojaaminen kaikin tavoin. Riskiryhmään kuuluvat ikäihmiset ja ihmiset, joilla on vakavia perussairauksia esimerkiksi diabeteksen tai sydän/keuhkoakselin toiminnassa.

Kuolemantapauksista – ainakin jonkun tilaston mukaan – noin 90 prosenttia kohdistuu edellä kuvattuun riskiryhmään. Kun tämän lisäksi tiedämme, että Suomessa on 2 000 hoivakotia, joissa on 50 000 vanhusta, joiden keski-ikä on 84 vuotta ja jotka viettävät hoivakodissa keskimäärin 1,9 vuotta, niin peli on tavallaan selvä.

Muu yhteiskunta on avattava, vaikka pienellä riskillä, sillä sivuvaikutukset alkavat olla pahempia kuin itse lääke. Tilanne on itse asiassa monelle potilaalle tuttu. Lääke tehoaa erinomaisesti, mutta sivuvaikutukset ovat sietämättömiä ja tekevät normaalista elämästä lähes mahdotonta eli lääke on vaihdettava.

Ihmiset ja raha siis äkkiä liikkeelle, muuten konkurssiaallosta tulee liian korkea. Varovaisuustoimenpiteet pitää tietysti mitoittaa paikallisesti ja luottaa ihmisten kykyyn pitää etäisyyttä toisistaan. Suomessahan siihen pitäisi olla hyvät perusedellytykset olemassa…

Pandemian talous- ja yritysongelmien ehkäisy näytti alussa hyvältä. Hallitus mainosti yli kymmenen miljardin tukipakettia maaliskuussa iskulauseella ”valtio takaa, pankit jakaa”. Tarkoitus oli hyvä, mutta toteutus vähemmän hyvä. Rahaa jaettiin, mutta ei sillä mekanismilla, mitä hallitus mainosti.

Ongelmana oli Finnveran takaaman ja pankkien jakaman lainan korkea kokonaishinta, jota liian lyhyeksi määritelty lainan kesto vielä pahensi. Takaisinmaksu olisi pitänyt määritellä lähemmäksi kymmentä vuotta ja samalla höllentää pankkien vakavaraisuussääntöjä.

Kolmen tai neljän prosentin korko ehkäisi tehokkaasti rahan kysynnän juuri niissä yrityksissä, jotka elivät kädestä suuhun jo ennen koronaa. Näitä yrityksiä on paljon. Kun sama valuvika leivottiin opposition vaatimiin arvonlisäveron palautuksiin lainan ja lainan ehtojen muodossa, niin konkurssiaalto – mikä piti estää – on väistämätön.

Yksityiskohtia ei kannata jammata läpi, mutta hallitus on edelleen pohdintavaiheessa yritystukien kanssa. Hitaus oli ja on silmiinpistävää. Se kertoo omaa kieltään raskaasti miehitetyn julkisen sektorin ja hitauteen alistuneiden päättäjien työtavoista.

Hitaus ja nuukuus iski myös vihannes- ja marjatilojen ulkomaisen kausityövoiman Suomeen saamisessa. Eduskunta nuiji pikapikaa kausityölain pöytään huhtikuun alkupuolella. Siihen se kiire valitettavasti loppui, vaikka tiedossa oli, että olemme keskellä tiukkaa kansainvälistä rekrykilpailua.

Saksa, Italia, Espanja ja Ranska tarvitsevat normaalivuosina yhteensä yli 800 000 kausityöntekijää, jotta työt tulevat tehdyksi. Koronatiukkuus loppui saman tien, kun kyseessä oli näiden maiden oma elintarviketuotanto.

Näin ollen on vaikea ymmärtää, miksi Suomen hallitus ilmeisen ideologisväritteisten neuvottelujen jälkeen päätyi siihen, että Suomeen voidaan tuoda enintään 1 500 kausityöntekijää. Miksi yleensäkään asettaa rajaa, kun todellinen tarve on kymmenkertainen? Eikä kyse ole pelkästään kauppapuutarhoista ja marjatiloista.

Myös maataloudessa, metsäsektorilla ja kalataloudessa tarvitaan muualta tulevia työntekijöitä. Kotimainen työvoima ei esimerkiksi riitä joka vuotisen 150 miljoonan taimen istutukseen. Lähes puolet tuon urakan vaatimasta työvoimasta tulee Suomen rajojen ulkopuolelta.

Lähes sama suhteellinen työvoiman koostumus löytyy kalastustroolareilta eli kansainvälinen keskinäisriippuvuus on Suomenkin maa- ja metsä- sekä kalataloudessa joka päivä vahvasti läsnä.

Pandemian yksi tärkeimmistä opetuksista tulee olemaan oman ruoantuotannon tärkeyden ymmärtäminen ja hyväksyminen. Tuotantoketjut on pääsääntöisesti pidettävä lyhyinä ja omissa käsissä. Vierastyövoimaa tarvitaan jatkossakin ja sen helpompi liikkuvuus tilojen välillä on ajettava Suomen lainsäädäntöön.

Elintason ja sosiaaliturvan noustessa – maassa kuin maassa – voimistuu väistämättä myös ilmiö, jossa raskaammille ja ruumiillisia ponnistuksia vaativille työtehtäville ei enää löydy tekijöitä. Se on osittain palkkakysymys, osittain kannustinloukkukysymys ja osittain työnteon ensisijaisuuteen liittyvä kulttuurikysymys.

Työ on nostettava keskiöön, kun koronan talouskuoppaa aletaan lapioimaan umpeen. Työnteko ja siihen liittyvä tunne omasta hyödyllisyydestä ja yhteiskunnan täysivaltaisesta jäsenyydestä on yksilötasolla myös aikaan sidottu arvo- ja asennekysymys.

Käsillä tehtävän työn arvostusta on määrätietoisesti lisättävä. Eräs entinen pääministeri sanoi osuvasti, että paskaduunia ei ole olemassakaan.