Onko omavaraisuudesta osattu huolehtia?

Olen saanut toimia työurallani noin kaksikymmentä vuotta metsäasiantuntijan tehtävissä. Käytännössä koko tuon ajan teollisuuden puunhankinnan parissa niin aines- kuin energiapuunhankinnassa. Tuona aikana on moni asia muuttunut. Metsäteollisuuden isot muutokset paperin tuotannosta kohti uusia tuotteita. Mekaanisella puolella ovat erilaiset LVL- ja CLT-tuotteet tulleet markkinoille. Tietyt asiat ovat kuten ennenkin. Kemiallisen ja mekaanisen tuotannon yhteydessä syntyy aina myös energiajakeita ja niitä hyödynnetään tuotantoprosesseissa. Tämä ei ole uutta, mutta se mikä on noussut merkittävästi, on energiapuun kysyntä. Miksi on näin? Muutama ajatus tilanteesta ja turpeesta.

Suomessa turpeen käyttöä on viime vuosina ohjattu monin tavoin. Tavoitteet ovat olleet ilmastopoliittisia, mutta keinot ovat olleet kaikkea muuta kuin johdonmukaisia. Kun energiaturpeesta tehtiin poliittisella päätöksellä “uusiutumatonta”, ja päästökauppa alkoi nostaa sen hintaa, moni turveyrittäjä joutui lopettamaan. Edellinen hallitus vielä vahvisti päätöksen maksamalla turpeen tuottajille romutuspalkkioita. Nyt on nähtävissä, mitä tällainen politiikka saa aikaan. Meillä on samaan aikaan energiakriisi, nousseet lämmön hinnat ja huoltovarmuuden heikkeneminen. Turve ei ole pelkkä polttoaine. Se on monikäyttöinen luonnonvara, jota tarvitaan myös kasvualustaksi, kuivikkeeksi ja maanparannukseen. Kaikki nämä lajit nousevat samasta suosta ja samasta tuotantoketjusta. Kun energiaturpeen tuotanto romahti, romahti samalla myös kasvuturpeen ja kuivikkeiden saatavuus. Näille ei ole helppoja korvaajia niin ympäristön, talouden, kun tuotannon näkökulmasta.

Energian puolella tilanne on haastava. Kivihiilestä on luovuttu ja sen tilalle piti tulla kotimainen uusiutuva energia: turve ja energiapuu. Kun turpeen tuotanto ajettiin alas, syntyi valtava vaje, jota paikattiin suoraan metsäenergialla. Tämän lisäksi Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on vaikuttanut puun saatavuuteen. Sen johdosta katkesi tuontipuun liikkuminen Itärajan yli ja noin 10 miljoonaa kuutiota aines- ja energiapuuta jää vuosittain tulematta. Kotimaassa niin aines- kuin energiapuun kysyntä kasvoi merkittävästi. Tuloksena oli se, että ainespuuta alettiin polttaa energiaksi kasvavia määriä, puun hinnat nousivat ja kaukolämmön kustannukset karkasivat. Käytännössä kävi niin, että Suomi hävisi joka suunnasta. Metsäteollisuuden raaka-aine kallistui, mikä heikensi vientikilpailukykyä. Energia kallistui, mikä iski yrityksiin ja kuluttajiin. Metsänomistajat voittivat tässä lyhyellä aikajänteellä. Puun hinnat ovat olleet ennätyskorkealla, mutta pitkäjänteisen markkinatasapainon kannalta tilanne ei ole hyvä, mikäli metsäteollisuuden kilpailukyky menetetään.

Tätäkö on vihreä siirtymä? Meillä on ollut yksi harvoista maista, joka pystyy tuottamaan lämpöä ja sähköä omista resursseistaan, uusiutuvasti ja huoltovarmasti. Sen sijaan, että olisimme hyödyntäneet turvetta hallitusti siirtymävaiheen polttoaineena, me päätimme ajaa sen alas kerralla ja korvata sen puulla ja tuontienergialla. Turve on suomalaisessa energiataloudessa puskuripolttoaine. Se ei ole uusiutumaton fossiilinen polttoaine samalla tavalla kuin öljy tai hiili, vaan hitaasti uusiutuva biomassaperäinen luonnonvara. Tuotannosta vapautuvat alueet voidaan metsittää, palauttaa kosteikoiksi tai ottaa maatalouskäyttöön. Jälkikäytöllä on ratkaiseva merkitys hiilitasapainossa, ja juuri siinä suomalainen osaaminen on maailman huippua.

Jos haluamme realistisen, kestävän ja kotimaisen energiapolitiikan, tarvitsemme pitkän aikavälin strategian energiaturpeelle. Se ei tarkoita paluuta menneisyyteen, vaan järkevää siirtymää, jossa turve ja energiapuu toimivat rinnakkain. Energiayhtiöt ovat investoineet kiihtyvällä vauhdilla sähkökattiloihin ja polttoon perustuvaa tuotantoa on haluttu vähentää. On varmaa, että polttoon perustuva tuotanto vähenee entisestään, mutta askeleet pitää olla harkittuja ja kansantaloudellisesti järkeviä. Käyttöä voidaan vähentää hallitusti, mutta ei romuttaa kokonaan ennen kuin korvaavat ratkaisut ovat olemassa. Turpeen energiakäytölle tulisi määritellä vähintään kymmenen vuoden siirtymäaika ja selkeä rooli huoltovarmuuspolttoaineena. Se turvaisi kasvuturpeen ja kuivikkeiden saatavuuden, pitäen samalla kotimaisen energiantuotannon vakaana. Lisäksi pitäisi arvioida uudelleen turpeen hiililuokitus. Osa tuotannosta voidaan todentaa hiilineutraaliksi, jos jälkikäyttö on kestävä.

Ilmasto- ja energiapolitiikka pitää perustua todellisuuteen. Meillä ei ole varaa tehdä ratkaisuja, jotka toimivat paperilla, mutta epäonnistuvat käytännössä. Tosin en tiedä miten turpeen nopea alasajo on voitu saada näyttämään edes teoriassa järkevältä. Turve on kotimainen, työllistävä ja huoltovarmuutta lisäävä luonnonvara. Sen alasajo on esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun ideologia menee järjen edelle. On aika palauttaa turvepolitiikkaan realismi. Kun pidämme kaikki kotimaiset resurssit käytössä ja annamme energia- ja metsätaloudelle ennakoitavat pelisäännöt, voimme turvata sekä ilmastotavoitteet että talouden.

Mikään maa ei tule omavaraiseksi luopumalla omistaan. ◻