
Tukipolitiikka vaatii uudistuksia, mutta millaisia?
Paineet maataloustukien uudistamiselle ovat kasvaneet ja julkinen keskustelu tuista käy varsin kiivaana. Tällä hetkellä eniten tulilinjalla ovat ns. hömppäheinät ja tilat, jotka saavat tukia, mutteivät tuota mitään maataloustuotteita myyntiin.
Maataloustuista on kiistelty aina ja syy on selvä. Tuki vääristää aina markkinoita. Nykyisen tukimallin ongelma on se, että tuki maksetaan pääsääntöisesti hehtaariperusteisesti, jolloin tuki pääomittuu vuokriin ja pellon hintaan. Kun samaan aikaan poistettiin sadonkorjuuvelvoite, lopputuloksen saattoi arvata. Osalle viljelijöistä tuotantokustannusten minimointi ja tukien maksimointi oli kannattavinta.
Yksittäistä viljelijää on turha syyllistää järjestelmän huonoudesta.
Samaan aikaan tukijärjestelmästä on tullut uudistus uudistukselta monimutkaisempi ja lisääntynyt byrokratia aiheuttaa harmaita hiuksia niin viljelijöille kuin hallinnolle.
Moni on sitä mieltä, että nykyinen EU-tukien järjestelmä tulisi räjäyttää kokonaan ja rakentaa täysin uusiksi. Tämä saattaa olla edessä viimeistään silloin, jos Ukrainasta tulee EU:n jäsenmaa.
Käytännössä kaikki maatalousekonomistit ovat sitä mieltä, että maatalouspolitiikan tulisi olla markkinavetoisempaa ja muut maataloustuotannolle asetetut tavoitteet, esimerkiksi luonnon monimuotoisuus ja huoltovarmuus olisi varmistettava muilla keinoilla.
Hyvän maatalouspolitiikan kriteereistä voidaan väitellä, mutta päätavoite lienee kuitenkin se, että tuotettu ruoka on turvallista ja terveellistä, se tuotetaan mahdollisimman resurssitehokkaasti ja luontoa mahdollisimman vähän häiriten ja sen tuottaminen on taloudellisesti järkevää. Jos nämä kriteerit täyttävät, on turha keskustella siitä tuottavatko ruokaa isot vai pienet tilat, päätoimiset vai sivutoimiset tilat ja millä alueella ruoka tuotetaan.
Käytännössä tällaisen maatalouspolitiikan toteuttaminen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa, sillä maataloustuotannossa suuruuden ekonomialla on merkitystä. Niissä maissa, joissa maataloustuki on hyvin pientä, suurtuotanto jyrää ja maataloustuotanto keskittyy parhaille alueille ja useimmiten varsin paljon ympäristöä kuormittavalla tavalla.
Oma ruuantuotanto on kuitenkin tärkeä osa kansakuntien itsenäisyyttä ja tämä väistämättä heijastuu maatalouspolitiikkaan ja ruuantuotantoon. Vain harva maa, käytännössä muutama kaupunkivaltio on täysin riippuvainen muiden tuottamasta ruuasta. Pääosa ruuasta pyritään tuottamaan omassa maassa, sillä historia on toistuvasti osoittanut, että kriisitilanteessa oman maan kansalaisten vatsat ovat lähempänä kuin vientimarkkina. Täysin markkinavetoiseen ruuantuotantoon ei ole laskettu olevan varaa juuri kenelläkään.
Vaikka ruuan omavaraisuus on kaikissa maissa varsin korkea, maatalouden tuotantopanosten suhteen tilanne on toinen eli niiden suhteen riippuvaisuussuhteet eri valtioiden ja alueiden välillä ovat paljon suuremmat.
Maatalouspolitiikkaa on erittäin helppo moittia, mutta vastuunsa kantavat poliitikot ja virkamiehet tietävät, että nopeat muutokset ovat liian riskialttiita. Muutos on hidasta, tehtiin sitä mihin suuntaan tahansa.

päätoimittaja
Luomuviljat voittivat talouskisan
KM Satokisan talousosuuden voittivat tällä kertaa luomuviljelijät. Voiton ratkaisi nimenomaan hyvä sato ja hyvä hinta. Luomuviljat olisivat vieneet voiton ilman luomutukeakin.
Moni vannoo luomutuotannon alhaisten tuotantokustannusten nimiin, mutta tehokkaassa luomutuotannossa muuttuvat kustannukset ovat nykyisin hyvin samalla tasolla kuin tavanomaisessa tuotannossa. Kisan voittajakaksikko korostaakin, ettei tällaisiin luomusatoihin päästä ilman luomulannoitusta. Pelkkä biologinen typensidonta ja karjanlanta eivät riitä.
Kisa kertoo selkeästi myös sen, että riskit maataloudessa ovat isot. Jotta viljanviljely olisi taloudellisesti järkevää, satoa on saatava noin kuusi tonnia hehtaarilta. Tämä vaatii myös kunnon satsaukset, joten huonona satovuonna tai laadun pettäessä tappiot ovat suuret.
Huomio onkin kiinnitettävä maatalouden kiinteisiin kuluihin. Niitä on saatava painettua alaspäin, mutta kuitenkin sellaisella tavalla, että se sallii tuotannon jatkamisen myös tulevaisuudessa. Tilojen yhteistyö ja yhteisen kapasiteetin tehokas käyttö on tähän paras ratkaisu.