Mitä useampi kokki, sen kalliimpi ja huonompi ruoka

Suomen valtionvelan osuus bruttokansantuotteesta oli 90-luvun puolivälissä lähes samaa luokkaa kuin nyt. Suomi ottaa tänä vuonna uutta lainaa 42 miljardia ja nettolainanotoksi muodostu noin 13 miljardia vuodessa.

Kysytään historialta, mitä se teki aikanaan 90-luvulla samassa tilanteessa. Valtiovarainministeriö teki vuonna 1992 selväksi, että valtiontalouden velkaantumistahti oli muuttunut hallitsemattomaksi, ja ilman radikaaleja sekä nopeasti päätettäviä leikkauksia valtio ei enää saisi lainaa. Säästöjen aikaansaamiseksi ministeriöiden ja keskusvirastojen päällekkäisjärjestelmän todettiin tulleen tiensä päähän. Päällekkäisyys oli pitänyt yllä asioiden kaksinkertaista käsittelyä sekä vastuu- ja ohjaussuhteiden epäselvyyttä.

Kuulostaako tutulta tilanteelta? Sitä se onkin. Ero 90-lukuun on siinä, ettei meillä ole edes näköpiirissä uutta Nokiaa, jonka avulla pääsisimme ulos velkakierteestä.

Suomi on kehittynyt vuosien mittaan instituutioiden, neuvottelukuntien ja virastojen luvatuksi maaksi. Julkinen sektori vastaa jo lähes kuuttakymmentä prosenttia muodostuvasta bruttokansantuotteesta. Miksi virastojen ja instituutioiden vähentäminen tai toimintojen oleellinen supistaminen on niin ylivoimaisen vaikeaa?

Jokainen on varmaan kuullut sadun kultamunia munivasta hanhesta. Tarinan mukaan maanviljelijä tappoi tasaisesti kultamunia munineen hanhen, jotta saisi hanhen sisältä kaikki siellä olevat kultamunat heti itselleen. Yhteys satuun tulee siitä, että valtion työpaikkakeskittymät ovat kuin kultamunia munivia hanhia. Nykyihminen on viisaampi kuin sadun maanviljelijä, eikä suin surminkaan halua munivaa hanhea tappaa.

Mitä tekemistä edellä kerrotulla on maa- ja metsätalouden kanssa? Sitä, että jos ja kun maatalouden rahoitus uudella ohjelmakaudella 2028–2034 siirtyy entistä enemmän jäsenmaiden vastuulle, miten maatalouden rahoitus silloin turvataan. Aika vaikea on vaatia maataloudelle riittävää rahoitusta, jos poliittinen keskustelu velloo veronkorotuksissa ja leikkauslistoissa.

Hätäisimmät ovat jo pelottelemassa, että maataloudelta leikataan EU-tasolla lähes sata miljardia. Ei leikata. Totuus lienee se, että jäsenvaltiot voivat itse lisätä rahoitusta investointitukeen, nuorten viljelijöiden tukeen, kriisirahastoon, energiatehokkuuteen ja moniin muihin tuottavuutta parantaviin asioihin. Edellytyksenä kansalliselle rahoitukselle on se, että rahaa on.

Neuvottelut maatalouden tulevasta rahoituksesta jatkuvat, mutta palataanpa 90-luvulla kirveen alle joutuneisiin päällekkäisiin valta-, vastuu- ja ohjaussuhteiden epäselvyyksiin, joista on tullut nyky-Suomen tauti. Mitä useampi kokki, sen huonompi ja kalliimpi soppa.

Itä-Suomen hallinto-oikeus asetti välipäätöksellään kaikki Suomen riistakeskuksen myöntämät karhun poikkeusluvat toimeenpanokieltoon. Luonnonsuojeluyhdistys Tapiola-Karelian valitus oli aika heppoinen. Sen oli allekirjoittanut yhdistyksen aktivistitaustainen Etelä-Suomessa asuva varapuheenjohtaja.

Metsästyslain mukaan valitusoikeus on paikallisella tai alueellisella yhteisöllä. En ole huomannut, että Tapiola-Karelia olisi järjestänyt minkäänlaisia tilaisuuksia Itä-Suomessa.

Itä-Suomen hallinto-oikeus perustelee toimeenpanokieltoaan sillä, että se turvaa valitusmenettelyn tehokkuuden ja oikeussuojavaikutuksen. Asettuessaan sarjavalittajien puolelle oikeus epäsuorasti ilmoitti, että kansalaisten kokema pelon tunne, elinkeinonharjoittajien oikeus harjoittaa rauhassa elinkeinoaan, omaisuuden suoja ja yleinen turvallisuus eivät nauti oikeussuojaa.

Jos tämä peli olisi jalkapalloa, hallinto-oikeuden ratkaisu menisi ilman muuta VAR-videotarkistukseen, joka ratkaisee ilmiselvät tuomarivirheet.

Hallinto-oikeuden tuomareiden pitäisi jo lähtökohtaisesti olla sen verran valveutuneita, että ymmärtäisivät sen, että karhu- ja suurpetokanta on Suomessa kasvanut selvästi yli sen tason, mitä kansalaiset ja elinkeinonharjoittajat ovat valmiita sietämään. Ja sekin pitäisi ymmärtää, että myönnettyjen poikkeuslupien määrät olivat niin maltillisia, että luontodirektiivin henkeä ei mitenkään olisi voitu rikkoa.

Tarrautuessaan riistahallintolain 31 pykälän toisen momentin mahdollistamaan täytäntöönpanokieltoon, hallinto-oikeus syyllistyi hätävarjelun liioittelemiseen. Mutta minkäs teet? Meidän alamaisten on hyväksyttävä se, että hallinto-oikeus on jossain ajattelussa tiukasti kiinni ja jostain ajattelusta selvästi irti.

On pakko myöntää, että hallitusohjelman hyvien kirjausten toimeenpano on osoittautunut yllättävän hankalaksi. En tiedä, mistä ylenpalttinen vastustus saa alkunsa, mutta se on ollut koko ajan läsnä, kun metsästykseen liittyviä hallitusohjelman kirjauksia yritetään viedä eteenpäin. Edes lakialoitetta metsästyslain sisältämän valitusoikeuden tarkemmasta määrittelystä ei haluttu käsitellä!

Korkein hallinto-oikeus, Metsästäjäliitto ja MTK antoivat erittäin asiantuntevat lausunnot maa- ja metsätalousvaliokunnalle, kun metsästyslakia keväällä käsiteltiin.

Valitettavasti ”ajan puutteen takia” edes korkeimman hallinto-oikeuden huomautuksia ei saatu vietyä lainsäädäntöön. Minulle on jäänyt myös epäselväksi, miksi Suomen riistakeskus myönsi poikkeusluvat vasta heinäkuussa. Karhukanta on niin suuri, että poikkeusluvat voitaisiin ilman riskiä myöntää vaikka maaliskuussa. ◻