Metsien hiilinielut ja varastot, asenteiden juhlaa
Vakuuttavat mittaukset osoittavat, että ilman hiilidioksidipitoisuus on jatkuvasti lisääntynyt maailman teollistumisen aikana. Maineikkain pitkäaikainen mittaussarja tunnetaan nimellä Keelingin käyrä samannimisen tiedemiehen mukaan. Se osoittaa, kuinka ilman hiilidioksidipitoisuus on muuttunut vuodesta 1958 Hawaijilla sijaitsevassa Mauna Loan observatoriossa. Rinnakkaismittauksia on tehty myöhemmin ympäri maailmaa. Hiilidioksidin pitoisuus oli 1950-luvun lopulla Mauna Loalla 315 ppm, kun se on nykyisin lähes 410 ppm.
Mittausten tarkkuutta kuvaa, että ilman hiilidioksidipitoisuus on suurimmillaan pohjoisen pallonpuoliskon talviaikaan ja pienimmillään kasvukauden päätyttyä lokakuussa. Vuoden sisällä tapahtuva vaihtelu osoittaa, kuinka merkittävästi pellot ja metsät sitovat hiilidioksidia kasvukauden aikana. Niinpä tietysti, kasvien yhteyttäminen on sitä, että ilmasta otettu hiilidioksidi yhdistyy maaperästä otettuun veteen lopputuloksen ollessa hiilihydraatteja ja niistä muodostettuja aineita. Tarvittava energia saadaan auringon valosta.
Monta tuhatta vuotta käsittäviin aikasarjoihin päästään tutkimalla ikijäässä olevien ilmakuplien hiilidioksidipitoisuutta. Viime jääkauden jälkeen, mutta ennen 1800-luvun alkua syntyneissä ilmakuplissa hiilidioksidipitoisuus oli 275–285 ppm.
Mistä tämä ilmakehässä oleva hiilidioksidi on peräisin? Syyllistä ei tarvitse hakea kaukaa. Ihminen on ollut asialla, eivät esimerkiksi tulivuorten purkaukset.
Luotettava ilman hiilidioksidin mittaustapa keksittiin 1864. Mittausten perusteella voidaan arvioida, että vuoden 1864 jälkeen ilman hiilidioksidipitoisuutta on eniten kasvattanut maaperästä louhitun hiilen käytön lisääntyminen. Hyvänä kakkosena on öljyn käytön kasvu, mutta vielä nykyisinkin hiilen poltto on merkityksellisempi hiilidioksidin lähde kuin öljyn käyttö. Maakaasun kulutus on lisääntynyt 1950-luvulta alkaen voimakkaasti, mutta nykyisinkin sen merkitys ilmassa olevan hiilen kannalta on pienempi kuin öljyn.
Ainoa ilman hiilidioksidipitoisuuteen vaikuttava ihmisen toimintaan pohjautuva tekijä, jonka merkitys on supistunut 1960-luvun jälkeen, on metsien puuston muutos. Erityisesti pohjoisen pallonpuoliskon teollistuneissa maissa, Suomi mukaan lukien, metsien sitoma hiili on kasvanut voimakkaasti ja osaltaan alentanut ilman hiilidioksidipitoisuutta. Toiseen maailmansotaan saakka maailmanlaajuinen puuston väheneminen vaikutti enemmän kuin fossiilisten polttoaineiden käyttö, mutta sitten tilanne on muuttunut dramaattisesti.
Lue koko juttu KM:stä.
Teksti: Matti Kärkkäinen
Kuva: Minna-Riitta Ketokulta