Maatalouselektroniikka pääsemässä karkuun
KM aloittaa uuden Ajopaikannuksen ABC -juttusarjan. Siinä käydään läpi eri viljelijöiltä kerättyjä niksejä, jotka liittyvät ajo-opastimen käyttöön. Vinkkien lisäksi jutuissa tuodaan esille opastimien perustoimintoja sellaisia lukijoita ajatellen, joilla ei vielä ole ajo-opastinta eikä riittävästi tietoa tekniikan ominaisuuksista oikean päätöksen tai laitevalinnan tekemiseksi.
Usein ajatellaan, että tekniset innovaatiot kehittävät tuotantoa ja parantavat kannattavuutta. Käytännössä kuitenkin uudet teknologiat vakiintuvat ja muodostuvat uudeksi perustasoksi, jolla kannattavuus pysyy ennallaan. Sen sijaan kehityksen kyydistä putoavien kannattavuus alenee. Onko Suomen peltoviljelylle käymässä näin, vai otetaanko paikannusteknologiat jokapäiväiseen käyttöön?
Kaksi hyvää ja kuvaavaa sanaa, joiden käytön soisi yleistyvän, ovat maatalouselektroniikka ja ajopaikannus. Paikannukseen perustuvat tekniikat ovat tietenkin vain yksi osa-alue maatalous-elektroniikkaa, johon kuuluvat muutkin vauhdilla kehittyvät tekniikat kuten esim. konenäkö, laserkeilaus ja mittausanturit.
Vaikka sana täsmäviljely onkin hyvä suomennos precision agriculturesta, pitäisi sen merkitystä rajata selvästi. Termi otettiin käyttöön 1990-luvulla, kun ajateltiin että tuotantoa voidaan kehittää yksinkertaisesti lannoittamalla paikkakohtaisesti satokarttojen mukaan.
Menetelmän vaatima tekniikka oli tuolloin järkyttävän kallista eikä lannoitesäästö kattanut kustannuksia. Kaiken lisäksi oli epäselvää, pitäisikö huonosti kasvaneille osille antaa enemmän vai vähemmän ravinteita. Vasta myöhemmin ymmärrettiin, että satokartta on vain lähtökohta kasvuston todellisten ongelmien tunnistamistyölle, eikä ongelma useinkaan ole ravinteissa.
Luuloissa paljon korjattavaa
Monelle viljelijälle on jäänyt käsitys, että täsmäviljely on juuri lannoituksen paikkakohtaista säätämistä ja voimakkaasti markkinoidut N-sensorit ylläpitävät tätä harhaa. Ajopaikannus tuo peltoviljelyyn monenlaisia parannuksia ja uusia mahdollisuuksia, joista paikkakohtainen määränsäätö on vain yksi, eikä edes mielenkiintoisimmasta päästä.
Toinen paha paikannustekniikkaan liittyvä harha on, ettei ajopaikannuksesta ole hyötyä pienillä tiloilla, joilla on pieniä ja hankalan muotoisia lohkoja. Siis että ajo-opastimesta olisi hyötyä vain suurilla suorakaiteen muotoisilla lohkoilla.
Todellisuus, jonka opastimien käyttäjät ovat huomanneetkin, on täysin päinvastainen. Suoria lohkojahan on helppo ajaa miten tahansa, mutta epäsäännöllisillä lohkoilla, joilla käännökset ja päisteajo muodostavat pääosan työajasta, saadaan tarkasta peittokartasta ja hyvin suunnitelluista ajolinjoista suurimmat hyödyt päällekkäiskäsittelyn vähentymisen, ajansäästön ja ajovirheiden välttämisen kautta.
Kolmas romutettava uskomus on, että ajopaikannuksesta olisi hyötyä vain ruiskutuksissa, ja että ajouria kylväessä tekevälle ajo-opastin olisi turha hankinta. Todellisuudessa ajo-opastimen avulla on pienillä nikseillä helppo pitää huoli siitä, että ajourat todella tulevat oikeisiin kohtiin, ja eräät mallit osaavat jopa kertoa milloin uraa pitää tehdä – ylimääräisistä koneen nostoista riippumatta.
Myöhemmin uria pitkin ajellessa peittokartta toimii huipputarkkana pinta-alamittarina, jolloin annostuksen seuranta ja täyttöjen mitoittaminen sujuvat kuin leikiten ja osuvat aina. Samalla työvaiheet ja ajolinjat dokumentoituvat ja ne voi kasvukauden päätteeksi kiikuttaa muistitikulla kotikoneelle talteen. Myös ruiskutusvirheet tallentuvat ja niitä voi tarkastella seuraavina vuosina.
Jos mielenkiintoa vain riittää, ajolinjoja ja ajourien paikkoja voi parannella ilmakuvapohjalla talven aikana valmiiksi seuraavan kesän ajoja varten.
Lue koko juttu KM:stä.
Johannes Tiusanen