Jatkuva kasvatus vai tasaikäismetsätalous?
Jatkuva kasvatus on puunkasvatusmenetelmä, josta käytetään myös nimityksiä jatkuvapeitteinen kasvatus, erirakenteinen kasvatus ja eri-ikäiskasvatus. Vanha termi metsänhoidollinen harsinta on käsitteellisesti lähellä jatkuvaa kasvatusta. Olennaista on, että metsässä on monenkokoisia ja monenikäisiä puita, joita poistetaan vähä kerrallaan keskittyen suurien puiden poistoon. Käytettävä hakkuumenetelmä on yksittäisten puiden ja puuryhmien poisto. Toiveena on, että tukkipuukokoa lähenevät puut kasvavat poimintahakkuun jälkeen aikanaan myytäviksi tukkipuiksi, vielä pienemmät puut kasvavat suuremmiksi ja alikasvoksesta nousee uusia puita ottamaan vastuuta puuntuotannosta. Puuntuotannollisen kestävyyden kannalta on myös olennaista, että syntyy uusia puita. Siksi metsikkö pidetään hyvin harvana, jotta taimettuminen olisi mahdollista. Monien tutkijoiden mielestä olennaisin asia on kohtuullinen latvuspeittävyys aina ja ikuisesti koko metsän alueella.
Tasaikäismetsätaloudessa puustoa käsitellään metsikköinä. Metsikkö on kasvupaikaltaan ja puustoltaan yhtenäinen metsän osa, jonka koko on tyypillisesti vähintään hehtaari. Myös termiä metsikkötalous käytetään. Puusto ei ole välttämättä tasaikäinen, vaan puustoa voi olla kahdessa tai jopa kolmessa jaksossa iän vaihdellessa jaksoittain.
Metsikkö uudistetaan kerralla sopivaa hakkuutapaa käyttäen. Karuilla mäntymailla käytetään usein muutamia kymmeniä siemenpuita hehtaaria kohti ja uudistetaan alue luontaisesti. Jos sopivia siemenpuita ei ole, alueella tehdään avohakkuu ja viljellään kylvämällä. Viljavammilla kasvupaikoilla avohakkuuta seuraa istutus männyllä, kuusella tai rauduskoivulla. Tasaikäismetsätaloudesta sopii käyttää termiä viljelymetsätalous silloin, kun uudistamisessa kylvön ja istutuksen osuus on merkittävä.
Termien käyttö on käytännössä luovaa. Jotkut toimijat katsovat jatkuvaksi kasvatukseksi myös siemenpuiden käytön metsän uudistamisessa, vaikka latvuspeittävyys katkeaa ja lopputulos on likimain tasaikäinen metsikkö, joka saattaa kooltaan olla ainakin Pohjois-Suomessa kymmeniä hehtaareita. Näille toimijoille olennaisin asia on avohakkuun ja metsänviljelyn puuttuminen. Pienten avohakkuiden tekeminen on myös laskettu jatkuvaksi kasvatukseksi, vaikka latvuspeittävyys katkeaa. Näissä tapauksissa korostetaan maanmuokkauksen ja metsänviljelyn puuttumista.
Jäljempänä käsitellään jatkuvaa kasvatusta. Tärkeimpiin tutkimuksiin viitataan ilmoittamalla ainakin ensimmäisen tekijän nimi ja julkaisuvuosi. Kirjoittaja antaa pyydettäessä tutkimusten bibliografiset tiedot tarkempaa perehtymistä varten.
Metsien luontainen kehitys
Jatkuvaa kasvatusta perusteellaan sen väitetyllä luonnonmukaisuudella, jolla tarkoitetaan sitä, että metsä uudistuu samalla tavalla kuin se uudistuisi luonnonoloissa ja olennaiset luonnonmetsän piirteet säilyvät.
Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että metsien luontaisen kehityksen pitäisi ohjata talousmetsissä käytettäviä menetelmiä. Talousmetsiä hoidetaan taloudellisen tuloksen saamiseksi puuntuotannollisesta kestävyydestä tinkimättä, ja on hyvin mahdollista, että parhaat tulokset saadaan eri keinoin kuin mitä luontoäiti käyttää.
Puunkasvatusta voidaan verrata maatalouden kehitykseen. Ihminen keräsi 12 000 vuotta sitten villivehnää laareihinsa Turkin ja Syyrian vuoristoseuduilla, mutta huomasi pian, että sen viljely toisenlaisilla menetelmillä antoi paremman ruokaturvan. Puuta tuotettaessa voi olla samalla tavalla tarkoituksenmukaista poiketa talousmetsissä siitä, mitä luonnossa tapahtuisi.
Sitä vastoin on selvää, että metsien ilman ihmisen väliintuloa tapahtuva luontainen kehitys on tunnettava, jotta metsätaloudessa osataan arvioida eri menetelmien vaikutuksia erityisesti puuntuotokseen. Luontaisen kehityksen tuntemisella on myös itseisarvoa. Jo metsätieteiden syntyessä Suomessa 1800-luvulla tämä arvopohja tunnistettiin.
Yleisesti hyväksytään myös se, että villivehnän luontaisia kasvualueita ja villivehnää on suojeltava luonnontilaisena riittävässä määrin jo geenien säilyttämisen vuoksi. Samoin on huolehdittava siitä, että koskemattomia luonnonmetsiä suojellaan riittävästi.
Eri asia sitten on, ettei villivehnän luontaisen kehityksen anneta ohjata vehnänviljelyä eikä luonnonmetsien kehityksen talousmetsissä käytettäviä menetelmiä.
Lue koko juttu KM:stä.