Asioiden monimutkaistaminen on myös vallankäyttöä

Asioiden monimutkaistaminen on vahva vallankäytön muoto. Mitä monimutkaisemmin lakipaketteja perustellaan, sitä enemmän valtaa siirtyy valmistelijoille ja tuomioistuimille. Periaate pätee niin Suomessa kuin EU:ssa.

Monimutkaistaminen paisuttaa myös julkista sektoria ja hiekottaa yrittämistä nousevien verojen sekä veroluonteisten maksujen muodossa. Viime viikolla juttelin lammastalouden edustajien kanssa. He ovat julistaneet hätätilan. Rahat ja kärsivällisyys alkavat loppua, kiitos toimintaan liittyvien maksujen 20–30 prosentin korotukset ja petojen yliote lammastiloista.

Valtion maksuperustelain kuudes pykälä on armoton: jostakin ne byrokratian ja valvonnan kustannukset on perittävä. Koska näin ei voi jatkua, on taloudelliseen ajattelutapaan ja asenteisiin tultava selvä muutos niin pienissä kuin isoissa asioissa. Aloitetaan isoista.

Eduskunta on linjannut, että Euroopan Unioni ei voi olla epäsymmetrinen tulonjakounioni. Tästä linjauksesta on pidettävä kiinni. Opin vuoksi kannattaa kerrata EU:n aikaisempia sisäisiä tulonsiirtoja. Niillä saattaa olla jotakin tekemistä Suomen nykyisen taloustilanteen kanssa.

Kun päästökauppajärjestelmä aloitettiin vuonna 2005, asetettiin jäsenvaltioille päästövähennystavoitteet. Poliittisesti vertailuvuodeksi valittiin jostain syystä vuosi 1990. Se tarkoitti sitä, että länsimainen teollisuus, joka oli jo tehnyt merkittäviä parannuksia energiatehokkuuteen ja päästöihin liittyen, sai uuden tiukan haasteen vähennyksille. Sen sijaan Itä-Euroopan maiden teollisuus oli vuonna 1990 tehotonta ja saastuttavaa. Sen vuoksi ne saivat paljon maksuttomia päästöoikeuksia vuonna 2005.

Seurauksena oli se, että läntisen Euroopan valtioiden kehittyneempi teollisuus joutui ostamaan päästöoikeuksia päästöjensä edellyttämän määrän. Myyjinä olivat itäisen Euroopan maat ja niiden teollisuus, koska niille oli annettu ilmaisia päästöoikeuksia reilulla kädellä.

Päästökauppa toimi juuri niin kuin oli suunniteltu. Päästöjä saatiin Euroopassa vähennettyä. Samalla tapahtui myös miljardien tai kymmenien miljardien eurojen omaisuuden uusjako rikkaan lännen ja köyhän idän välillä. Missä määrin tämä omaisuuden uusjako auttoi saamapuolella olleiden maiden teollisuutta sitten uusiutumaan, on ainakin minulle jäänyt epäselväksi.

Asiaa ei tietenkään pidä nähdä liian kielteisenä, sillä samalla Euroopan Unioni kykeni osoittamaan yhteisvastuuta ja auttamaan köyhempiä jäsenmaita saavuttamaan muiden jäsenmaiden elintasoa. On silläkin oma arvonsa.

Päästöoikeuden hinta pysyi pitkään siedettävällä noin viiden euron tasolla, kunnes 2018 tehtiin poliittinen päätös markkinavakausvarannon käyttöönotosta. Sen seurauksena päästöoikeuden hinta lähti hallitsemattomaan nousuun päätyen pahimmillaan lähes 2000 prosenttia lähtötasoaan korkeammaksi.

Turpeen ja hakkeen yhteiskäyttö takasi pitkään Suomessa kaukolämmön kohtalaisen edullisen hinnan ja ohjasi ainespuun sinne, minne pitikin eli teollisuuden käyttöön. Ehkä maailma pelastui päästöoikeuden korkean hinnan ansiosta jonkin verran, mutta nyt tulee takapakkia sekä päästöille, teollisuudelle että Suomen taloudelle, kun miljoonat kuutiot ainespuuta palavat tuottaen lämpöä ja osittain sähköä.

Euroopan Unionin monimutkaistamiseen pitää juuri nyt Suomessa suhtautua erittäin kriittisesti. Perusteena olkoot tuo päästökaupan lyhyt oppimäärä. Toiseen Euroopan sisäiseen tulonsiirtoharjoitukseen Suomella ei ole varaa. Sen vuoksi EU:n metsien käyttöä monin eri tavoin rajoittavalle sääntelylle on yksiselitteisesti saatava piste ja nopeasti.

EU:n maankäyttösektorin monimutkaiset ja oikeusvarmuudeltaan epäselvät muuttujat johtavat pahimmillaan samankaltaiseen omaisuuden ja varallisuuden uusjakoon mihin 2005 käynnistynyt Euroopan laajuinen päästökauppa aikanaan johti. Käsittämätöntä, että niin sanottu Lulucf-sektori on ajettu syntipukin rooliin, vaikka se on ainut hiilinielu päästöjen joukossa. Ojitetut, hyvin puuta kasvavat suopohjaiset alueet ovat hiilinieluja, vaikka kuinka intettäisiin.

Aikanaan Säätytalolla sovittiin, että metsänomistajan päätösvaltaa metsien käytössä vahvistetaan ja omaisuuden suojaa kunnioitetaan. Edelleen sovimme, että maan hallitus panostaa EU:ssa ennakkovaikuttamiseen, jotta metsänomistajien asemaa, metsä- ja sahateollisuuden puun saatavuutta ja Suomen kustannuskilpailukykyä ei heikennetä.

Neljän puolueen yhteinen hallitusohjelma sopi myös, että EU:ssa valmisteltavan sääntelyn vaikutusten kokonaisarviointia suomalaiselle metsäsektorille on kehitettävä, ja sääntely on pidettävä minimitasolla. Suomen metsien hiilinielut eivät voi toimia kompensaatioina muille EU:n jäsenvaltioille. EU:n ei pidä rajoittaa suomalaisen metsän käyttöä, eikä kansallisilla tulkinnoilla pidä vaikeuttaa elinkeinojen toimintaedellytyksiä.

Hallitusohjelman pitäisi olla selvää tekstiä myös niille, jotka pelottelevat hiilinieluyksikköjen ostamisella muista jäsenmaista. Suomella ei tässä taloustilanteessa ole mitään mahdollisuuksia tällaisiin miljardiluokan tulonsiirtoihin, eikä niiden pohjaksi ole yhdelläkään jäsenmaalla esittää minkäänlaisia samaan laskentakaavaan pohjautuvia uskottavia perusteita. ◻