Ympäristöjärjestöt luoneet Suomeen pelkokertoimen

Elämme Suomessa laajenevan kulttuurisodan keskellä. Sen rakennusaineita ovat ilmasto, maahanmuutto, rasismi, sukupuoli ja niiden lukumäärä, luonnon monimuotoisuus, metsien hakkuut ja metsästys. Minkä tahansa näistä mainitset, olet vaarassa sotkeutua sodan osapuoleksi.

Sekavaan geopoliittiseen tilanteeseen ei olisi tarvittu tätä polarisaatiota syventävää Amerikan tuontituotetta. Polarisaatio syventää epäluuloja, heikentää luottamusta instituutioihin ja eduskuntaan ja palvelee hybridisodankäyntiä. No, ehkä on parempi sotia kulttuurisotia kuin oikeita, mutta pitkittyessään näiden raja hämärtyy.

Olisi lapsellista ajatella, etteikö ajan ilmiöitä hyödynnettäisi taloudellisesti. Media myy itseään tunteilla, arvoristiriidoilla, ihmissuhteilla ja seksillä. Se kertoo, mille puolelle rintamaa lehdet ja toimittajat ovat asemoituneet. Ainakin Elokapina ja Luonnonsuojeluliitto saavat paljon medianäkyvyyttä ja hyödyntävät sitä jäsen- ja varainhankinnassaan.

Valtio rahoittaa ympäristöministeriön kautta useilla miljoonilla ympäristöjärjestöjä. Yleensä rahoittaja esittää rahoitukselleen ehtoja, muutenhan touhu menisi villiksi ja kääntyisi rahoittajaa vastaan. Onko jo kääntynyt?

Suomen luonnonsuojeluliitto ja Greenpeace ovat Lapissa omineet itselleen kyseenalaisia valtuuksia, joista on koitunut miljoonavahinkoa esimerkiksi Sallan Värriön yhteismetsälle. Ne ovat omavaltaisesti inventoineet leimikoita ja ilmoittaneet puunostajille, että kyseessä on sertifiointikriteerien mukainen arvokas metsä, jota ei saa hakata. Pelkkä ilmoitus on riittänyt hakkuujumiin, koska ostajat pelkäävät kansainvälistä mainehaittaa.

Ympäristöjärjestöjen toiminta työntää yhteismetsät käänteisen todistustaakan alle. Käänteinen todistustaakka kuluttaa aikaa ja rahaa. Siksi sitä ei esiinny Suomen lakikokoelmassa kuin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslaissa EU-direktiivien takia. Lisäksi eduskunta hyväksyi keväällä pitkän harkinnan jälkeen elintarvikemarkkinalain, jossa oli kosto-olettama ja ostajan käänteinen todistustaakka.

Yhteismetsän takana on usein yksityinen ihminen, joka nauttii omaisuuden suojaa. Miksi valtio rahoittaa ilman ehtoja järjestöjä, joiden toiminta on epäeettistä ja jotka heikentävät työllisyyttä ja vientituloja?

Aktivismin muoto, jossa järjestöt hiipivät toisten metsissä leikkien poliisia, asiantuntijaa ja sertifiointioikeuden omistajaa, ei ansaitse valtion rahoitusta. Tyhmäkin tajuaa, että järjestöt hakevat aatteelleen julkisuutta toisen omaisuuden kustannuksella rahoittaakseen uusilla jäsenillä ja lahjoituksilla toimintaansa. Myöhemmin paljastuva totuus ei kiinnosta. Se kuvastaa löysää moraalia.

Alkuvuodesta kuuntelin erään kansanedustajan vuodatusta, miten valtio hakkaa 70 kohteessa EU:n ennallistamisasetuksen piiriin kuuluvia boreaalisia luonnonmetsiä eikä noudata varovaisuusperiaatetta. Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistykset valittivat julkisuuden kera lupa- ja valvontavirastoon lähes 20 Metsähallituksen kohteesta. Perusteena oli luonnonmetsästatus tai liito-orava. Näkyvästi ei kuitenkaan ole tuotu sitä esille, että kaikki käsitellyt valitukset on hylätty. Koska valituksilla haetaan julkisuutta, ne pitäisi säätää maksullisiksi, jos ne ovat aiheettomia.

Valituksista on tullut kansantauti päättäjien vetelyyden vuoksi. Onneksi asiaan aletaan nyt herätä alueidenkäyttölain yhteydessä. Vihdoinkin! Ei ole nimittäin työviikkoa ilman Århusin sopimusta, Bernin sopimusta tai muuta kaukaista, jonka perusteella uskotellaan, että kaikesta ympäristöön liittyvästä pitää saada valittaa.

Eduskunta päätti viime joulukuussa ottaa käyttöön karhun kiintiömetsästyksen koko maassa ja poisti metsästyslain pykälistä maininnan poronhoitoalueesta. Siitä huolimatta maa- ja metsätalousministeriö lähetti lausunnolle asetuksen poronhoitoalueen karhun kiintiömetsästyksestä, vaikka siitä ei enää ollut mainintaa uudessa laissa. Sen jälkeen ministeriö alkoi taas pähkäillä Århusin ja Bernin sopimusten olemusta karhun kiintiömetsästyksessä muualla Suomessa. Kansalaistottelemattomuus vaikuttaa siis levinneen virkamiehiin saakka, tosin ministeri vastaa aina asetuksien sisällöstä. Ministeriön asetuksella politikointi on perustuslain 80 pykälän tulkinnan mukaan kiellettyä.

Menestys perustuu kertolaskuun: halu kertaa kyky kertaa resurssit. Yhdenkin osatekijän ollessa nolla, lopputulos on nolla.

Ympäristöjärjestöt osaavat ulosmitata kulttuurisodasta kaiken hyödyn. Niiden saama mediajulkisuus tekee niistä poliittisesti pelottavia. Liekö juuri pelko ollut syynä siihen, että ennallistamissuunnitelman lausunnolla olleessa versiossa metsäisten luontotyyppien kohdalla oli nollarivi. Se tarkoittaa, ettei kymmenien kokousten jälkeen ole uskallettu lyödä pöytään ennallistettavia pinta-aloja! Ei kai aikomus vaan ole neuvotella komission kanssa ja mennä sen selän taakse? Minimaaliset hehtaarit nyt tiskiin! Talousmetsiä ei pelon takia saa uhrata ympäristöjärjestöille.

Juttelin aikanaan eduskunnan kuppilassa Juha Väätäisen kanssa ja kysyin, milloin hän tiesi voittavansa kymppitonnin Euroopan mestaruuden Helsingissä 1971. Väätäinen vastasi nopeasti: lähtöviivalla. Hän kertoi katsoneensa jokaista silmiin ja nähneensä vastustajien hermoilevan ja pelkäävän.

Jos pelkää, ei voita. Eduskuntavaaleihin ei enää voi mennä asenteella, miten puolueen ja minun kannatukseni käy, vaan miten Suomen käy. Siis pelko pois. Se on voittava strategia. ◻