Elintarvikeviennin edistäminen on osa turvallisuuspolitiikkaa

Kun tutkii Suomen elintarvikeviennin ja -tuonnin kehitystä viimeisen 30 vuoden ajalta, eteen lävähtää krokotiilin avointa kitaa muistuttava kuvio. Alaleuka, joka kuvaa elintarvikevientiä, on pysynyt kutakuinkin kohdillaan, mutta yläleuka, joka kuvaa tuontia, on revähtänyt auki. Se tarkoittaa sitä, että elintarvikkeiden nykyinen lähes neljän miljardin kauppataseen alijäämä on historiallista perua.

Elintarvikkeiden tuonnin arvo on noin kuusi miljardia euroa ja viennin arvo hieman yli kaksi. Toki luvut elävät jatkuvasti, mutta viennin viimeaikaisista edistysaskelista huolimatta iso kuva ei juurikaan hurraa-huutoja herätä. Se tarkoittaa sitä, että asenteisiin, ajattelutapaan ja viennin organisointiin on suorastaan pakko tehdä muutos.

Elintarvikealan sisällä suurin vientituoteryhmä on ylivoimaisesti maitotalous. Kiitos siitä kuuluu Valion reilusti yli satavuotiselle viennin edistämistyölle. Tuore ja jalostettu kala on seuraavaksi suurin ryhmä ja liha tulee neljäntenä alkoholin ja virvoitusjuomien jälkeen. Tuhansien järvien maassa ja nurmiviljelyyn soveltuvassa pohjoisessa ilmastossa ei ainakaan hehtaarit tai puhdas vesi muodostu viennin edistämisen rajoitteeksi.

Jos oikein olen käsittänyt, Suomen teollisuuspoliittista strategiaa pohdittaessa elintarviketeollisuudelle ei edelleenkään anneta sille kuuluvaa arvoa. Erikoista, sillä elintarviketalous työllistää noin 350 000 ihmistä ja elintarviketeollisuus on kolmanneksi suurin teollisuusala Suomessa. Olen asiantuntijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että hallitusohjelman tavoitteisiin kaksinkertaistaa ruokavienti ei päästä, jos alkutuotannon kannattavuus ei parane ja jos elintarviketeollisuuden potentiaalia ei nykyistä paremmin tunnisteta rahoitusta ja tuotekehityspanoksia kohdennettaessa.

Kannattavaa maataloutta ei riittävässä määrin ole siis ilman vientiä, ja vientiä ei ole ilman kannattavaa maataloutta. Olemme Suomessa juuttuneet klassiseen muna vai kana -ongelmaan. Kyse ei ole siitä, ettemmekö tietäisi, miten maatalouden kannattavuutta pitää parantaa esimerkiksi tukipolitiikkaa muuttamalla tai miten vientipainotteinen ruokaketju on hallinnon rakenteen kautta saatava toimimaan samaan suuntaan.

Moni meistä on käynyt tutustumassa Irlannin ruokavientiin. Aliarvostettu ja ongelmana nähty Irlannin maatalous päätettiin 20 vuotta sitten yksissä tuumin nostaa uuteen kukoistukseen osana kansallista teollisuutta. Harvardin yliopistolla teetettiin strategiatyön pohja ja siihen sitouduttiin. Tulokset puhuvat nyt puolestaan. Yli 90 prosenttia naudanlihasta, lampaanlihasta ja jalostetuista maitotuotteista menee vientiin, ja viimeisen 15 vuoden aikana Irlannin elintarvikevienti on kolminkertaistunut viidestä miljardista eurosta 15 miljardiin.

Irlannin maatalouden pelastumisen takaa löytyy pitkäaikainen poliittinen sitoutuminen sekä tarkoin kohdennettu tutkimus ja rahoitus, mutta ennen kaikkea muutaman ammatillisesti korkeatasoisen organisaation saumaton yhteistyö. Kasvun moottoriksi ja yhteistyön takuumieheksi on Irlannissa valjastettu valtiollinen virasto Board Bia. Voisiko se meillä olla vaikka Food from Finland -osakeyhtiö?

Tehdään niin tai näin, mikään rakenne ei itsessään ratkaise oikeastaan mitään. Kaikki menestys on aina kiinni ihmisistä ja siitä, miten heitä kannustetaan ja tuetaan. Jos tuloksia halutaan, on oltava valmis sijoittamaan rahaa tutkimukseen, markkinointiin, lähetystöjen elintarvikeosaamiseen ja valittuihin messutapahtumiin. Norjalla on esimerkiksi Brasiliassa viisi työntekijää edistämässä kassilohen markkinointia ja solmimassa suhteita paikallisiin päättäjiin ja toimijoihin.

On olemassa yksi erityisen painava syy satsata Suomessa entistä vahvemmin energia- ja elintarvikeomavaraisuuteen. Se on meneillään oleva maailmanjärjestyksen muutos. Ukrainan sota toi vahvasti esille Afrikan riippuvuuden tuontiviljasta. Kuivuus ja jatkuva nälänhätä Afrikassa eivät kestä toimitushäiriöitä viljan suhteen. Seurausvaikutukset voivat sysätä ihmiset laajamittaisesti liikkeelle.

Maa- ja metsätalousvaliokunta teki kuukausi sitten opintomatkan Brasiliaan, jossa tutustuttiin maatalouteen, bioetanolin tuotantoon ja metsänviljelykseen. Esityksiä kuunnellessa ja silmän kantamattomia viljelyksiä linja-auton ikkunasta katsellessa tuli mieleen, että voidaanhan me ikääntyvässä Euroopassa säädellä ja kieltää itsemme kiusaksi milloin mitäkin, mutta se ei isoa maailmaa pelasta. Brasilia, Afrikka, Aasia ja Kiina tekevät keskenään kauppaa ja kehittyvät.

Suomalainen maatalous, ruokavienti ja sisäinen turvallisuus kietoutuvat epävarmassa maailmassa entistä vahvemmin yhteen. Toivottavasti tästä ollaan yksimielisiä ja ryhdytään tarvittaviin toimenpiteisiin mahdollisimman pian, sillä tiloja taitaa Suomessa lopettaa tällä hetkellä enemmän kuin viralliset tilastot antavat ymmärtää. Viljelijät tarvitsevat juuri tällä hetkellä arvostusta, myötäelämistä ja tukea. Ehkä valtamediankin kannattaisi pohtia, missä sävyssä suomalaisesta maataloudesta kirjoittaa ja puhuu. Vastuu turvallisuuspolitiikasta kuuluu kaikille. ◻