Kuka haluaa lisätä energian tuontia?
Kävin tänään Norjan öljyrahaston sivuilla, jossa juoksee reaaliaikainen laskuri rahaston arvosta. Se oli tarkalleen 11 143 927 859 662 kruunua. Euroiksi muutettuna se on reilut 1 000 miljardia euroa.
Tasan ei käy onnen lahjat. Rahasto on tuottanut norjalaisille parinkymmenen vuoden aikana yli kuusi prosenttia vuodessa eli nykyarvolla laskettuna vuosituotoksi tulee Suomen valtion budjetin suuruinen summa.
Viime keväänä Norja suunnitteli ottavansa rahastosta 40 miljardia poliitikkojen neuvotteleman valtion budjetin tilkkeeksi, jotta ei koronan takia tule alijäämää eikä tarvitse turhia rahasta nahistella.
Vesivoimalla sähkönsä tuottava Norjan valtio voisi kustantaa kaikille Teslat ja ilmaiset sähköt, jos niin haluaisi. Mutta eihän niin kannata tehdä. Järkevintä on varmistaa öljyrahaston kautta entistä suuremmat tulot kansankunnalle.
Miksi kirjoitan Norjasta? Siksi, että siellä on esimerkillisen talousviisaita poliitikkoja ja siksi, että miksi ihmeessä meidän pitää omassa energiapolitiikassamme alentaa itsemme amatööreiksi.
Jos norjalaisilta kysyttäisiin neuvoa, niin aika varma olen, että he suosittelisivat turpeen määrittelemistä uusiutuvaksi polttoaineeksi ja sen vuotuisen lisäkasvun ottamista maan hiilitaseeseen.
Onneksi Suomen kymmenen miljoonan hehtaarin suoalueet eivät sijaitse Norjassa! He laittaisivat koneet laulamaan ja perustaisivat useita aktiivihiilitehtaita vientiä varten.
Tosin niin voitaisiin tehdä Suomessakin. Vapon kassa nimittäin pursuaa rahaa, sillä se möi turveahdingossaan Nevel Oy:n eli kymmeniä energialaitoksia ja kaukolämpöverkkoja ranskalaiselle sijoitusyhtiö Ardianille. Kauppasumma oli 656 miljoonaa euroa. Se peitti reilusti alleen yli 100 miljoonan alaskirjaukset suljettavista turpeen tuotantoalueista.
Myönnän myös omat virheeni. Vuonna 2014 eduskunnassa säädimme uutta luonnonsuojelulakia, jossa turvetuotantoa pyrittiin kaikin keinon kuristamaan verrattuna muihin maankäyttömuotoihin.
Turvetuotannon katsottiin silloin vaarantavan luonnon monimuotoisuutta. Silloinen ympäristöministeri nosti erityisesti esille turvetuotannon tuhoisat vesistövaikutukset.
Monella suulla väitettiin, että turvetuotantoalueilta on lähtenyt lähivesien pohjiin metrien paksuiset sedimenttimassat. Nyt tuo keskustelu on laantunut.
Kiitos siitä kuuluu GTK:n monivuotiselle parijärvitutkimukselle. Siinä verrattiin 30 järviparin pohjasedimenttien kertymää mittaamalla kuinka paljon järvien pohjaan oli kertynyt sedimenttiä Tsernobylin onnettomuuden eli vuoden 1986 jälkeen.
Tutkimuksen mukaan turvetuotantoalueilla sijaitsevien järvien pohjassa olikin vähemmän sedimenttiä kuin järvissä, joiden alueella oli saman verran ojitettua maata, mutta ei turvetuotantoa.
Asialle on aika luonnollinen selitys. Turvetuotantoalueiden vedet puhdistetaan, muiden maankäyttömuotojen ei. Siis vuoden 2014 lainmuutokset tehtiin vääriin faktoihin perustuen.
Viimeinen esimerkki vääristä päätöksistä oli viimesyksyinen turpeen energiaveron korottaminen kaksinkertaiseksi tilanteessa, jossa päästöoikeuden hinnannousu oli jo laittanut energiaturpeen käytön alenemisen nopeampaan laskuun kuin mitä maan hallitus tavoitteli.
Veroa nostettiin ja saatiin liki kaikki ne haitalliset sivuvaikutukset mitä pelättiin. Huoltovarmuus aleni, turvetuotannon työpaikat lähtivät rajuun laskuun, konkurssit lisääntyivät ja tuontihakkeen määrä kasvaa kasvamistaan.
Vielä ei ole nähty yhtään esimerkkiä puuta jalostavan teollisuuden äänestämisestä jaloillaan puun hinnan kallistuessa. Neste pohtii parhaillaan uuden puuta jalostavan polttoainejalostamon sijoittamista jonnekin. Jos se menee Porvoon sijasta Rotterdamiin, on se musta sulka punavihreän hallituksen hattuun.
Monet kuiviketurvetta käyttävät maatilat ovat epätoivon partaalla. Kun energiaturve ajetaan hallitsemattomasti alas, tarkoittaa se väistämättä pulaa kuiviketurpeesta erittäin nopeasti.
Suo on kuin naudan tai hirven ruho. Ei niistäkään kannata ottaa vain sisäfileitä ja heittää muut osat menemään. Suon pintaosasta saadaan kuiviketta, vähän pohjemmalta kasvuturvetta ja pohjalta energiaturvetta tai vaikkapa raaka-ainetta aktiivihiilituotantoon. Kun koneet roudataan turvesuolle, niin tottakai kaikki on hyödynnettävä!
Turpeen amatöörimaisessa alasajokiihkossa vaarannetaan Suomen huoltovarmuus, vaikeutetaan kotimaisten elintarvikkeiden tuotantoa ja – mikä pahinta – heikennetään erinomaisen kaukolämmön kilpailukykyä pakottamalla energiayhtiöt nostamaan tariffeja, ikään kuin jatkuvissa sähkön siirtohintojen korotuksissa ei olisi jo tarpeeksi.
Turpeen polton vastustajat eivät sinänsä ole väärässä. Aikataulut muutoksille ovat vaan yksiselitteisen epärealistisia. Tehtyjä veroratkaisuja yritetään myös perustella uusilla teknologisilla ratkaisuilla, vaikka niitä ei ole edes tarjolla.
On paljon kaukolämpöpaikkakuntia, joissa esimerkiksi hukkalämmön talteenoton mahdollisuudet ovat teollisesta rakenteesta johtuen olemattomat. Yleensä ne ovat niitä tulotasoltaan heikoimpia paikkakuntia. Se siitä köyhän asialla olemisesta…
Käytännön energiahuolto kaukolämpöineen on ammattilaisten kellosepäntarkkaa työtä. Pitäisikö poliitikoilta vaatia saman tason tarkkuutta omissa päätöksissään, jotta ei lisätä jo ennestään kymmenen miljardin tasolla olevaa energian tuontia Suomeen. ◻