Työtä, jolla on tarkoitus

Kotikaupungissani Kauhavalla järjestettiin elokuun viimeisenä viikonloppuna Suomen ilmailuliiton päälentonäytös. Taitolentäjien lisäksi erityistä huomiota saivat paikalla olleet HX-hävittäjähankkeen toimittajakandidaatit. Heidän kanssaan tuli keskusteltua turvallisuudesta, lentämisestä ja lentokoneista. Kandidaatit saivat myös vastata, miten koneiden toiminta turvataan poikkeusoloissa, kun yhteydet ulkomaille ovat poikki.

Tärkeän hävittäjähankkeen onnistumisessa on kyse siis myös omavaraisuudesta, vaikka kotimaista hävittäjää emme kykene rakentamaan. Omien puolustusvoimiemme suorituskyky turvaa itsenäisyytemme ja ylläpitää turvallisuutta yhteiskunnassa. Muiden varaan ei voi siis liikaa laskea, olimme sitten yksin tai puolustusliitossa.

Isommassa kuvassa Suomen omavaraisuudessa on kyse päivittäisistä perusasioista, kuten lääkkeistä, lämmöstä, polttoaineesta, ruuasta, hyödykkeistä ja niin edelleen. Kriisin aikana näiden saatavuus väistämättä vaarantuu. Näihin asioihin pitää osata varautua etukäteen. Korona-aika on antanut oppia tähän myös kantapään kautta.

Kotimainen ruuantuotanto ja maatalous ovat omavaraisuuden tarvehierarkiassa eturintamassa. Napoleonin linjaus ’’armeija marssii vatsallaan’’ ei ole ollenkaan vanhentunut sitaatti. Meillä voi olla pohjois-Euroopan ensiluokkaisimmat hävittäjät, mutta niillä ei tee mitään, jos ohjaimissa ei ole lentokuntoista henkilöstöä.

Kriisi voi uhata myös rauhallisempina aikoina. Kautta historian kansa on kapinoinut, jos elintarviketuotanto on ollut vaikeuksissa ja leipä ollut loppumassa pöydästä. Silloin on ollut luvassa turvallisuusuhkia ja levottomuutta. Ravinto on meille ihmisille perustavanlaatuinen juttu, jonka puuttumisen seurauksia on vaikea nykyisessä yltäkylläisessä arjessa aina käsittää.

Viime vuosina on Suomessa tarvittu kotimaisen ruuan puolustajia. Huoltovarmuuden lisäksi kysymys on työllisyydestä ja tietenkin ruuan hyvästä mausta. Maa- ja metsätaloutta koskevassa ilmastokeskustelussa meinaa tosin mennä lapsi pesuveden mukana. Turhauttavaksi keskustelun tekee välillä se, että sama suu, joka valittaa kotimaisen tuotannon ilmastojalanjäljestä, jauhaa mielellään toiselta mantereelta kuljetettuja avokadoja.

Samankaltaista poukkoilevaa viherhypetystä esiintyy myös energiaturpeen alasajoa koskevan keskustelun ympärillä. Turpeentuotantoa halutaan ajaa alas hinnalla millä hyvänsä, samalla turpeen merkitys huoltovarmuuspolttoaineena unohtaen. Turpeella on myös muita omavaraisuuden kannalta tärkeitä käyttökohteita: ruuantuotannon kasvualustoina, kuivikkeena tuotantoeläimille sekä nykyään myös korkeamman jalostusasteen tuotteena aktiivihiilen valmistuksessa.

Omavaraisuustilanne ruuan suhteen on Suomessa edelleen kohtuullinen. Ruuan omavaraisuusaste, eli elintarviketeollisuuden käyttämien kotimaisten raaka-aineiden määrä suhteessa kaikkiin raaka-aineisiin, on meillä noin 80 prosenttia.

Omavaraisuus vaihtelee kuitenkin maataloustuotteiden mukaan. Esimerkiksi maitotuotteissa ja kananmunissa omavaraisuusaste on yli 100 prosenttia, kun taas leipäviljan omavaraisuus on vaihdellut 50 ja 100 prosentin välillä. Kotimaassa tehtävillä ratkaisuilla on ollut leipäviljaan vaikutuksensa: elintarviketeollisuuden lisättyä kotimaisuusastetta on vuodesta 2015 lähtien raaka-aineena käytetty ruis ja vehnä ollut kotimaista.

Vaikka koronavirus on ollut kansallinen ja kansainvälinen tragedia, on se tuonut huoltovarmuuden merkityksen paremmin koko kansan tietoisuuteen. Naapurimaamme Ruotsi alkoi nöyrästi kysellä suomalaisen lihan perään. Ruotsalaisten vaatimaton 50 prosentin omavaraisuusaste paljasti vaikutuksensa jo kriisin alkumetreillä.

Suomikaan ei toki ole täysin välttynyt kiperiltä tilanteilta, sillä erityisesti puutarhatilojen tilanne vaikeutui ulkomaisten sesonkityöntekijöiden puuttuessa. Kriisin jatkuessa ja syventyessä samankaltaisia tuotantoketjun haasteita esiintyisi myös lämmityksen, polttoaineen, kasvinsuojeluaineiden ja typpilannoitteiden osalta.

On todettu, että tuotantomäärissä olemme keskimäärin omavaraisia, mutta tuotantoprosesseissa olemme monilta osin ulkomaan tuonnin varassa. Tällaisiin piileviin taustatekijöihinkin voi kuitenkin vaikuttaa ennakoivasti, esimerkiksi valkuaisrehujen omavaraisuutta on Suomessa kohennettu määrätietoisesti.

Suomalaisen ruuantuotannon omavaraisuudesta huolehtiminen on siis laaja kokonaisuus, joka käsittää omavaraisuusasteen lisäksi myös kaikki prosessit, infran ja maa- ja metsätalouden ammattilaiset.

Omavaraisuudesta huolehtiminen ja sen kehittäminen on pidettävä esillä myös nykyisen koronakriisin jälkeen. Ei riitä, että pystymme tuottamaan riittävästi raaka-ainetta nyt, vaan tämän tuotannon toimiminen on turvattava myös kriisin pitkittyessä.

On siis ilo tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Syksyn puinnit ovat viivästyneet monissa osin Suomea. Laatu ja määrä ei yllä viime vuoden tasolle. Omalla tilallani viimeiset viljat saadaan talteen vasta aivan syyskuun lopulla. Sitten, niin kuin aina ennenkin mennään toiveikkaana kohti uutta satokautta Suomen omavaraisuus vahvasti mielessä.