Kuka päättää mitä Suomi syö?

Vaalit on käyty ja kunta- sekä aluepäättäjät on valittu. Onnea ja menestystä teille kaikille, jotka lähdette kantamaan vastuuta yhteisistä asioista. Omalla kohdallani kolmas kausi Hollolan kunnanvaltuutettuna käynnistyy vaalien myötä.

Vaalien alla sain osallistua useisiin poliittisiin paneelikeskusteluihin. Virkistävä poikkeus tähän paneelipotpuriin tuli, kun osallistuin Ruoka 2025 -messuilla pidettyyn paneelikeskusteluun. Keskusteluun osallistuivat huippuravintoloitsija, villiruokatoimija, kauppias ja minä, maanviljelijän sekä kansanedustajan roolissa. Teemana oli: Kuka päättää, mitä Suomi syö? Tästä syntyi erinomainen tunnin mittainen keskustelu, jossa esille tuli monia näkökulmia.

Kuluttaja on kuningas ja suomalainen kuluttaja tekee ruokavalintansa itsenäisesti. Ainakin näennäisesti, sillä todellisuudessa valintoja ohjaa moni muukin: kauppaketjut, jalostava teollisuus, media, viranomaiset ja kansainväliset trendit. Julkinen sektorikin on keskeisessä osassa, sillä koulut ja muut julkiset ruokapalvelut tarjoavat miljoonia aterioita vuodessa.

Kuluttaja on kuitenkin kaiken keskiössä ja tekee ruokaostoissa joukon arvovalintoja päivittäin. Ostanko kotimaista vai ulkomaista, hinta vai laatu edellä? Kaikki eivät voi tehdä valintoja arvopohjalta ja yli 60 prosentilla kuluttajista hinta on merkittävä tekijä. Keskustelimme paneelissa laajasti kuluttajakäyttäytymisen muutoksista, kaupan asemasta, ruoan jalostamisesta, ruokatottumuksista, ravintola-alasta sekä suomalaisesta ruokakulttuurista.

Kasvisruokailun edistäminen nousi puheenaiheeksi sekä ruokasuositusten mukainen lihan vähentäminen ruokavaliossa. Tässä yhteydessä kotimainen naudanlihantuotanto ja turvepellot nousivat keskusteluun. Toin vahvasti esille, miten Suomessa eri tuotantoalat kytkeytyvät toisiinsa ja miten kasvinviljely ja kotieläintuotanto muodostavat kokonaisuuden. Toin esille myös turvepeltojen alueellisen merkityksen ja satovarmuuden, myös ajankohtaisesta huoltovarmuusnäkökulmasta. Kotimaisesta vastuullisesta nurmipohjaisesta naudanlihan- ja maidontuotannosta riittää aina keskusteltavaa. Meidän pitää korostaa sen isoa arvoa pohjolan puhtaan ruoan ketjussa.

Paljon keskusteltiin siitä, miten on kehitettävä elintarvikeketjua pellolta pöydälle ja vientiin. Suomalainen alkutuotanto on kansainvälisesti poikkeuksellisen vastuullista ja puhdasta. Ilman kannattavuutta ei kuitenkaan synny laatua, jos alkutuottaja ei saa tuotannostaan riittävää korvausta. Sukupolvenvaihdoksia ja investointeja ei tehdä, eikä työpaikkoja synny ilman kannattavuutta. Nyt valmisteltavan, vientiin tähtäävän ruokastrategian on siis lähdettävä pellolta, eikä pelkästään kirjoituspöydältä. Se mitä teollisuus tarvitsee ja kaupoissa myydään, ratkaisee lopulta sen, mitä pellolle kannattaa kylvää tai navetassa kasvattaa. Jos Suomi aikoo todella kasvaa ruokaviennin maana, on rakennettava koko ketju, jossa alkutuotanto, jalostus ja markkinointi toimivat saumattomasti kuluttajan kohtaamiseksi.

Kaupan rooli on tässä ratkaiseva. Ketjuohjattu elintarvikesektori on tehokas, mutta samalla herkkä yksipuolistumiselle. Kun suurin osa valikoimasta päätetään ketjutasolla, jää pienille ja keskisuurille jalostajille sekä lähituotteille liian vähän tilaa. Tämä kaventaa tarjontaa, typistää kilpailua ja heikentää uusien kotimaisten tuotteiden markkinoille pääsyä. Yrittäjän näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että arvoa on vaikea kasvattaa, ellei pääse osaksi vahvaa ketjua tai jalostusketjua. Elintarvikealan kasvu ei kuitenkaan synny vain lisäämällä vientikohteita, vaan kehittämällä myös kotimaan markkinaa, sillä se on tuotannon perusta ja kokeilualusta uusille tuotteille sekä innovaatioille. On helpompi ja halvempi koeponnistaa tuote kotimarkkinoilla, sillä viennissä onnistuminen vaatii huomattavasti enemmän panoksia.

Kun tilalla lähdetään kehittämään uusia tuotteita tai tuotantosuuntia, epävarmuus voi estää päätökset. Tässä julkisella tuella, tutkimuksella ja yrittäjämyönteisellä sääntelyllä on iso rooli. Meidän on kysyttävä, tuemmeko aidosti alkutuottajan yrittäjyyttä, vai edellytämmekö byrokratian ja hintapaineen keskellä lähes mahdotonta tulosta. Samalla on muistettava, ettei ruokaketjun muutos ole vain taloudellinen, vaan myös kulttuurinen kysymys. Suomalainen ruoka identiteettinä, vientituotteena ja osaamisena ansaitsee uuden aseman. Jos haluamme rakentaa ruokaviennistä Suomelle uuden tuki- jalan, se vaatii myös kuluttajien ja päättäjien arvomaailman muutosta. Ruoasta on oltava lupa puhua talouden, viennin ja innovaatioiden kautta, eikä vain ravitsemussuosituksina.

Kotimainen ruoantuotanto on tulevaisuutemme vientiveturi, mutta se edellyttää, että siihen suhtaudutaan strategisesti, eikä itsestäänselvyytenä. Meillä on puhtaat raaka-aineet, turvallinen tuotantoympäristö, osaavat yrittäjät ja hyvä maine. Töitä tämä kaikki vaatii ja tuotteistusta, tarinallistamista sekä brändiosaamista. Jalostus ja brändäys tekevät suomalaisesta ruoasta kansainvälisesti kiinnostavan. Ja lopulta ammattimainen vientimyynti kotiuttaa suomalaisen ruokaketjun helmien arvon kotimaahan euroina, myös jokaiselle meille alkutuottajalle.

Kaikille avoin kysely tulevaisuuden ruokajärjestelmästä on nyt auki. Vastaathan kyselyyn 27.4. mennessä. Lisää tietoa löydät maa- ja metsätalousministeriön sivuilta. Hyvää toukotyöaikaa! ◻