Kolminivelillä katto korkealle
Lohjalaisella Millolan tilalla päädyttiin kotimaisesta puusta valmistettuihin kolminivelkehiin, kun haluttiin lisää tilaa kasvavalle emolehmäkarjalle. Ja tilaa saatiin roppakaupalla sekä vaaka- että pystysuunnassa. Uudessa katoksessa ei ole myöskään kantavia pilareita, joita tarvitsisi väistellä hoidettaessa ja tyhjennettäessä kuivikepohjaa koneellisesti.
Komea hereford-karja nauttii aurinkoisena syyskuun päivänä tilakeskuksen alapuolisista laitumista. Samoihin aikoihin eläimille viimeistellään uutta katosta, jota ehdittiin viime keväänä jo muutaman kuukauden ajan testata.
Kaikki seinät ovat vielä avoimia ja räystäskourujen ja syöksytorvien asennus kesken. Lautaseinää on tarkoitus rakentaa talveksi ainakin takaseinälle, joka kuivitetaan eläimille makuualueeksi. Ruokintapöydän puoleinen etusivu jää avonaiseksi, mutta päätyseinien umpeen laittamisen tai tuulten hidastamisen tarve päätetään myöhemmin, kun saadaan lisää kokemusta siitä, miten työ sujuu ja eläimet viihtyvät tässä katoksessa eri vuodenaikoina.
Äkkinäinen sanoisi tätä rakennusta lihakarjakasvattamoksi, mutta kyseessä on virallisesti katos, isäntä Mikko Leikola muistuttaa, sääsuoja emolehmille. Katos on rakennelma, jossa enintään noin 40–50 prosenttia seinäalasta on ummessa. Silloin laki kohtelee sitä eri tavoin, ja rakentamisessa
Kolminivelkehä valittiin siksi, koska rakennusmateriaali tulee läheltä, se mahdollistaa talonväen mielestä kauniimman ja lämpimämmän lopputuloksen, eikä vaadi juurikaan mitään huoltoa. Korkea ja tilava rakenne tekee lisäksi konetyöstä helpompaa, kun ei tarvitse varoa. Ja jos tuotantosuunta muuttuisi, löytyy esteettömälle isolle tilalle helpommin jatkokäyttöä.
Haasteellista rakentamista
Vanhan navetan ja sen laajennusten sekä alun perin lantalasta rakennetun karjasuojan ja siihen liittyvän ulkoruokintapöydän muodostama kokonaisuus on poikkeuksellinen, Leikola myöntää. Sukutilan tuotantorakennuksia on rakennettu useamman sukupolven ja vuosikymmenen ajan, aluksi mäen päälle ja myöhemmin melko jyrkkään rinteeseen.
Lähtökohta teki myös uuden tuotantorakennuksen rakentamisesta haasteellista, koska se haluttiin mahdollisimman lähelle vanhaa rakennuskantaa. Kaikkia rakennuksia on tarkoitus hyödyntää jatkossakin, ne täydentävät toisiaan.
Ylempänä olevan vanhan navetan ja alempana olevan ulkojaloittelualueen välille tehty viettävä karjakujanne on toiminut väylänä, jota pitkin ovat kulkeneet sekä eläimet että ajoneuvot. Tuo yhteys haluttiin säilyttää, mutta koska rinteessä oli uudelle rakennukselle rajallisesti tilaa, päätettiin vanhaa valua oleva kujanne jättää paikoilleen. Nyt siinä kuljetaan uuden rakennuksen läpi.
Rinteeseen rakentaminen on edellyttänyt melkoisia maansiirtotöitä. Rinnerakentaminen asetti aikamoisia haasteita myös uuden rakennuksen perustusten ja sen yläpuolisten kantavien rakenteiden rakentajille. Rakennuksen läpäisevä väylä kasvatti jänneväliä, minkä vuoksi määrämittaan tuotettavat kertopuujalat jouduttiin ylärinteen puolella korvaamaan liimapuupalkeilla, joita on lisäksi helppo lyhentää haluttuun mittaan.
Rakennuksen lattia viettää 44 metrin matkalla yhteensä noin kolme metriä. Rakennuksen kaksiosaisen katon harja on sen sijaan vaakatasossa, mutta siihen on suosiolla suunniteltu kahden metrin korkuinen porras, jolloin rakennus asettuu paremmin maisemaan. Harjakorkeus on suurimmillaan 14 metriä.
Kantava puurakenne on peräisin Metsä Woodin Lohjan tehtaalta, liitoskappaleineen ruuveja ja muttereita myöten. Tilalla on lisäksi käytetty omaa puuta, joka on sahattu samassa pihapiirissä olevalla, koneistoltaan uusitulla vanhalla kenttäsirkkelillä.
Kattoruoteissa on sekä 63 x 150 -millistä kertopuuta että vastaavaan vahvuuteen sahattua omaa lankkua. Kyljellään olevien ruoteiden päälle on ruuvattu tanskalaisen Cembritin Vartti Ranch Max -kate.
Kantavaa kertopuurakennetta ei tarvitse maalata. Mutta jos mieli tekee, sekin on mahdollista. Liimapuupalkit on käsitelty tehtaalla lakkapintaisiksi. Takaseinään naulattava rakolaudoitus maalataan todennäköisesti myöhemmin, Leikola olettaa.
Lue koko juttu KM:stä.
Teksti ja kuvat: Esa Mustonen