Etelä-Suomen kuusikot vaarassa
Suomen metsien puuston kokonaistilavuus jatkaa kasvuaan ja erityisen suurta kasvu on ollut eteläisen Suomen kuusikoissa. Järeiden ja vanhojen kuusikoiden ongelmana ovat taudit ja tuholaiset. Juurikääpä (maannousemasieni) ja kirjanpainajien toukat ovat suurin uhka metsänomistajien arvokkaimmalle tuotteelle eli tukille.
Lämpimät kesät lisäävät erityisesti tuholaisongelmia ja kirjanpainajien aiheuttamat tuhot ovat kasvussa. Ne tulevat myös varsin nopeasti eli metsänomistajan pitää pystyä reagoimaan niihin äkkiä.
Samaan aikaan paineet vanhojen metsien suojeluun erityisesti Etelä-Suomessa ovat kasvussa. Tuore Luonnonvarakeskuksen (Luke), Suomen ympäristökeskuksen (Syke), Lapin yliopiston ja Metsäkeskuksen politiikkasuositus listaa yhdeksi keinoksi vanhojen metsien määrän lisäämiseksi päätehakkuiden läpimittarajojen kiristämistä. Toki toisena vaihtoehtona tälle tutkijat listaavat sen, että osa päätehakkuuikäisistä metsistä jätetään kokonaan hakkuiden ulkopuolelle, mutta sekin toteutettaisiin jättämällä osuus metsiköstä päätehakkuun ulkopuolelle. Käytännössä kyse olisi pakkosuojelusta, kun metsänomistaja ei voisi hakata koko päätehakkuualuettaan.
Metsänomistajan näkökulmasta molemmat vaihtoehdot olisivat muutos huonompaan suuntaan.
Kun päätehakkuiden ikärajoituksia helpotettiin, moni metsänomistaja aikaisti erityisesti kuusikoiden päätehakkuita, koska he tiedostivat pidemmän kasvuajan riskit tukkipuulle. Metsien kiertonopeutta pyrittiin lisäämään ja siihen oli hyvät syyt.
Metsien kasvunopeus oli suurempaa ja vaikka hieman aikaisemmalla hakkuulla saatettiin menettää arvokasta tukkipuun lisäkasvua toisessa vaakakupissa painoivat kasvavat riskit. Jokainen maaseudulla liikkuva on havainnut, että jo nyt päätehakkuiden puupinoissa on hyvin paljon energiaksi menevää laho- tai tautivaurioista puuta. Metsien kiertonopeuden hidastaminen vain kasvattaisi energiaksi päätyvän puun osuutta.
Julkisessa keskustelussa korostetaan, että puuta pitäisi jalostaa mahdollisimman pysyvään muotoon. Tukkipuu on juuri sitä puuta, joka sitoo pitkään hiiltä.
Politiikkalinja, joka tietoisesti lisää talousmetsien tuhojen määrää, heikentää tukkipuun laatua ja määrää on järjetön.
Jos vanhojen metsien määrää halutaan lisätä, se kannattaa tehdä varsinaisten metsien suojeluohjelmien kautta eikä asettamalla kaikille talousmetsille kohtuuttomia ehtoja.
Tuskin kukaan metsiensuojelua kannattavakaan haluaa nähdä laajoja pystyynkuolleita kuusikoita ja niitä saadaan, jos metsien kiertonopeutta pyritään pidentämään erityisesti eteläisen Suomen kuusikoissa.
KM:n toimitus toivottaa lukijoilleen ja yhteistyökumppaneilleen hyvää joulua ja menestyksekästä uutta vuotta.
päätoimittaja
Satsaukset hyviin viljelykäytäntöihin ovat parasta ilmastopolitiikkaa
Maa- ja metsätalous on ainoa tuotantosektori, joka pystyy sitomaan hiilidioksidia. Muut sektorit ovat aina päästölähteitä, vaikka erilaisten hiilikauppajärjestelmien avulla ne voivat väittää olevansa hiilineutraaleja tai jopa hiilinegativiisia. Toki teknologian kehittyessä hiilidioksidin nappaaminen ns. savupiippujen päistä voi vähentää teollisuuden päästöt nollaan, mutta se ei tee vielä itse tuotantoa hiiltä sitovaksi.
Metsien rooli tärkeänä hiilidioksidin sitojana on selvä asia ja Suomessa metsien vuosittainen kasvu on edelleen suurempaa kuin hakkuut. Vuosittainen kasvuhuonekaasujen päästölaskelma voi välillä olla negatiivinen, mutta niin kauan kuin metsien hiilivarasto jatkaa kasvuaan Suomen metsätaloudella ei ole hävettävää globaalissa vertailussa. Metsäkatoa tapahtuu muualla kuin meillä.
Maataloudessa peltojen hiiltensidontakykyä on korostettu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Suomessa peltojen kyky lisätä hiilensidontaa on kuitenkin varsin rajallinen. Peltomme ovat maailman mittakaavassa varsin nuoria ja pääosin hiilen suhteen varsin kylläisiä. Suurin hiilensidontapotentiaali löytyy eteläisen Suomen savilta ja suurimmat päästölähteet uusilta turvemailta.
Meillä kannattaakin suunnata toimenpiteet hyviin viljelykäytäntöihin. Niiden seurauksena saatamme sitoa myös hiiltä pysyvästi maaperään, mutta ennen kaikkea parannamme maaperän kasvukuntoa, tasaamme satovaihteluita ja jollakin aikavälillä myös parannamme viljelyn kannattavuutta, kun ravinteiden käyttö tehostuu.