Ensin on rajat turvattava, vasta sitten leipä levennettävä

Viisauden lajeja oli korpifilosofi Konsta Pylkkäsen mielestä neljä. Hän kuvasi nykyajan muotiviisautta eli teoreettista viisautta yksipiippuiseksi haulikoksi, jossa on lukko epäkunnossa ja panos voi tulla ampujan silmille. Sen sijaan jälkiviisaudessa ihminen on Konstan mielestä saanut paljon aikaan ja on viisaimmillaan. ”Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiin tulevaksi ja sitten sakilla setvitään, miten olisi parasta käyttäytyä.”

Koska historia yrittää kaiken aikaa toistaa itseään, on menneiden tapahtumien jäljittäminen ja ymmärtäminen sekä viisautta että jälkiviisautta. Ei maailmassa mitään uutta tapahdu, entiselämykset ovat arkipäivää. Siksikin on tärkeää ihmisen tietää, mistä on tulossa. Miten muuten voi tietää, minne on menossa.

Jatkosota päättyi syyskuussa 80 vuotta sitten aselepoon. Moskovan välirauhan ehdot olivat ankarat. Suomi menetti 12 prosenttia pinta-alastaan ja Petsamon jäämeriyhteyden. Juridisesti Suomi oli koko aselepoa edeltävän kesän hankalassa puristuksessa, sillä kesäkuussa presidentti Ryti oli allekirjoittanut Ryti-Ribbentrop-sopimuksen, jossa sovittiin Saksan kanssa menettelytavoista. Sopimus oli valtiosopimus tai sitten ei. Riippuu tulkinnasta.

Ongelma ratkaistiin vaihtamalla rautahermoinen Ryti Mannerheimiin. Samalla tulkittiin, että presidentti Rytin henkilökohtaisesti allekirjoittama sopimus Saksan kanssa ei ollut valtiosopimus, jolloin Mannerheimin johtaman Suomen ei sitä enää tarvinnut noudattaa.

Suomi säilytti poliittisen luovuuden ja valtion suvereniteettia tukevan tulkinnan ansiosta itsenäisyytensä. Menneisyyden tapahtumat velvoittavat myös meitä nykypäättäjiä toimimaan siinä hengessä, minkä presidentti Svinhufvud tokaisi vuonna 1937 jättäessään presidentin tehtävät: ensin on rajat turvattava, vasta sitten leipä levennettävä.

Historian valossa en ymmärrä, miksi eduskunnan perustuslain säätämisjärjestyksessä hyväksymä käännytyslaki on erityisesti oikeusoppineiden keskuudessa aiheuttanut vuolasta itkua ikään kuin heiltä olisi valtasormus anastettu. Teoreettisen viisauden näkökulmasta katsottuna valtiosääntöoikeuden asiantuntijat ovat oikeassa. Käännytyslaissa olisi menty selvään ristiriitaan perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa, jos se olisi säädetty normaalina lakina.

Siksipä se säädettiin poikkeuslakina perustuslain säätämisjärjestyksessä. Näin ilmeinen perustuslain vastaisuus saatiin poikkeavalla menettelyllä purettua. Eduskunta toimi perustuslain 73. pykälän salliman rajatun poikkeuksen mukaisesti, ei perustuslain vastaisesti. Kansalliseen turvallisuuteen liittyviä asioita ei kannata tarkastella yksipiippuisen haulikon piipun läpi. Eduskunta päättäköön, kuka Suomen rajojen yli kulkee.

Suomi menetti sotien seurauksena itäisestä Suomesta kaksi nykyaikaista sulfaattiselluloosatehdasta, viisi sulfiittiselluloosatehdasta, neljä paperitehdasta ja 70 vientisahaa. Jälkiviisaan kannattaa kuitenkin kiinnittää huomio siihen, että metsäteollisuus pisti jo 1930-luvun puolivälissä investoinnit Itä-Suomessa jäihin. Ilmeisesti jo silloin riskiksi arvioitiin uutta sotaa eikä valtion metsäyhtiöt halunneet enää investoida epävarmalle maaperälle.

Suomelle oli Venäjän Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen käymässä samoin kuin metsäteollisuudelle 30-luvulla. Koko Suomi ajautui hyökkäyksen jälkeen ulkomaisten investoijien silmissä hyvin nopeasti yhdeksi riskipitoiseksi rajamaakunnaksi. Parlamentaarisella yhteistyöllä kasaan juostu Nato-jäsenyys pienensi selvästi maariskiä, ja oli nykyisessä geopolitiikan maailmassa samalla kertaa sekä taloudellinen että turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Suomi tarvitsee juuri nyt kipeästi ulkomaisia investointeja aivan samaan tapaan kuin 1930-luvullakin.

Euroopan unionin innolla ja väkisin ajamat yksimuottiset asetukset esimerkiksi metsäkadon ja ennallistamisen suhteen ovat myrkkyä Suomen metsäteollisuuden investoinneille. Historia toistaa myös riskinäkökulmasta katsoen itseään, joskin tällä kertaa oman turvallisuusyhteisömme eli EU:n omien ideologisten päätösten takia.

Jos vaivautuu – mitä moni teoriaviisas ei tee – ajelemaan Itä-Suomen rajamaakuntien pikkuteitä metsiä katsellen, eteen avautuu uutisotsikoihin verrattuna aivan erilainen totuus: hakkaamattomia ja monimuotoisia metsiä silmän kantamattomiin. Kun unionin asetuksia ryhdytään tulevina vuosina toimeenpanemaan, on ministereiden suorastaan pakko turvautua metsäammattilaisten käytännön viisauteen, sillä muuten vaarallinen ympäristö- ja ennallistamishurmio vähentää metsäteollisuuden investointeja, aiheuttaa turhaa työtä ja tuhoaa arvokkaita työpaikkoja erityisesti Itä-Suomessa. Rahalla ne velan korot on valtionkin maksettava.

Pyörää ei kannata uudelleen keksiä, joten yksinkertaisinta rajaturvallisuuspolitiikkaa on tukea sekä henkisesti että fyysisesti erityisesti maa- ja metsätalouden harjoittajia Itä-Suomessa. Nämä elinkeinot ovat perinteisiä ja aikaa kestäviä. Niiden varaan on kaikkein helpointa rakentaa elämiseen soveltuvia talousalueita ja asutusta sekä edistää vientiä. Kautta aikojen itärajan turvallisuus on perustunut rajan ihmisten korviin ja silmiin sekä rajaviranomaisten kanssa tehtyyn yhteistyöhön. Siellä näkijä, missä tekijä. ◻