Jyrki Niemi on maatalouspolitiikan tutkimusprofessori Luonnonvarakeskus Lukessa, mutta keskustelu maatalouspolitiikan tavoitteista ei ole hänelle jokapäiväistä työtä.

"Näitä tilaisuuksia tulee varsin harvoin", Niemi myöntää, kun KM pyytää häneltä haastattelua.

EU:n budjetista 40 prosenttia menee maatalouteen ja kalastukseen. Silti harva tietää, mitä näillä rahoilla oikein tavoitellaan.

Entä kuinka moni osaa luetella Suomen kansallisen maatalouspolitiikan tavoitteet, ja mainita, mihin ne on kirjattu?

Ihmiset ovat paremmin selvillä vaikkapa koululaitoksen tai julkisen terveydenhuollon kuin maatalouspolitiikan tavoitteista.

Näihin kaikkiin käytetään yhteisiä verorahoja. Yhteiskunnan etu on, että rahat kohdistetaan tarkoituksenmukaisiin asioihin. Sellaisiin, joista saadaan suurin hyöty. Emme halua tehotonta koululaitosta tai terveydenhoitojärjestelmää, vaan haluamme rahoillemme vastinetta.

Siksi resursseja kohdistetaan enemmän esiopetukseen kuin aikuiskoulutukseen. Ja moneen kertaan haukuttu terveydenhoitojärjestelmäkin on kansainvälisissä vertailuissa varsin kustannustehokas.

Mitä vastinetta maatalouden tuista siis saadaan? Ja mitä niillä ylipäänsä pitäisi saada? Huoltovarmuus, elinvoimainen maaseutu, turvalliset ja terveelliset elintarvikkeet tulevat varmaankin ensimmäisinä mieleen.

Jos nämä ovat tavoitteet, saavutetaanko ne parhaiten juuri nykysysteemillä? Ja miten sitä voisi mitata? Ja miten olemme ajautuneet nykyiseen, monimutkaiseen ja kalliiseen järjestelmään?

Tästä haastattelusta on selvästi tulossa pitkä. Lähdetään liikkeelle Euroopan unionin alkuhämäristä ja muistellaan, miten tähän on tultu.

Capin tavoitteet ovat selvät

EU:lla on ollut julkilausutut tavoitteet yhteiselle maatalouspolitiikalleen eli capille alusta lähtien, Jyrki Niemi kertoo.

Tavoitteita on valtava määrä ja ne ovat lisääntyneet ajan myötä. Mutta perusasiat ovat säilyneet samoina vuosikymmenestä toiseen.

EU:ssa nähdään perheviljelmät maatalouden kulmakivenä. Maaseutu halutaan pitää asuttuna, maaseutumaisemia vaalia ja tarjota kuluttajille kohtuuhintaisia elintarvikkeita.

Yhteisestä maatalouspolitiikasta sovittiin jo vuonna 1957 Rooman sopimuksessa, kun Euroopan talousyhteisö perustettiin.

Sopimusta laadittaessa Saksan teollisuuden kasvu oli hyvässä vauhdissa. Ranskalle sopi oikein hyvin, että saksalaisella rahalla tuetaan ranskalaista maataloutta. Siksi maatalous otettiin mukaan sopimukseen.

Yhteistä maatalouspolitiikkaa on harjoitettu vuodesta 1962 lähtien.

Alkuun keskiössä oli vielä huoli elintarvikepulasta. Haluttiin lisätä ruoan tuotantoa, kasvattaa omavaraisuutta ja parantaa kriisinsietokykyä, Niemi selittää.

Rooman sopimukseen kirjatussa tuottavuuden kasvattamisessa onnistuttiin liiankin hyvin ja ajauduttiin ylituotantoon.

1960- ja 70-luvuilla cap vei 70 prosenttia EU-budjetista, ja puhuttiin voivuorista ja maitojärvistä.

Vielä tälläkin hetkellä capin yhtenä tavoitteena on lisätä maatalouden tuottavuutta.

Tämän lisäksi maataloustuottajia halutaan tukea ja varmistaa heille kohtuullinen toimeentulo. Maaseudun elinkeinoelämä on pidettävä vireänä ja lisättävä työpaikkoja. Luonnonvaroja on käytettävä kestävällä tavalla ja ilmastonmuutosta torjuttava, komission verkkosivuilla luetellaan.

Kolme suurta reformia

EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa on myös uudistettu ja asetettu uusia tavoitteita.

Vuonna 1992 tehtiin suuri reformi, jossa haluttiin parantaa maatalouden kilpailukykyä ja päästä eroon ylituotannosta.

Silloin leikattiin hintatukia ja annettiin tuotantokiintiöitä. Suomi tuli mukaan vuonna 1995 juuri tällaiseen saumaan.

Ympäristöasiat tulivat jo vuonna 1992, mutta nousivat isosti Agenda 2000 -reformissa.

Fischlerin vuoden 2003 reformi oli käänteentekevä, sillä silloin päätettiin irrottaa tuet tuotannosta ja siirryttiin hehtaaritukeen.

Hehtaarituet päätettiin 1990-luvun alun hehtaarituottojen perusteella. Ranskalainen tai saksalainen hehtaari saakin suurempaa tukea kuin suomalainen, saati baltialainen hehtaari.

Saavutetuista eduista ei haluta luopua, Niemi hymähtää.

Vuonna 2008 tehtiin capin terveystarkastus, ja haluttiin parantaa riskienhallintaa. Vuoden 2013 reformissa mukaan tuli viherryttäminen ja ilmastonmuutoksen torjunta.

2007 pysäytti reformit

2000-luvun alussa olisi voinut odottaa, että maatalouspolitiikka uudistuu jatkossakin voimakkaasti.

"Silloin näytti siltä, että seuraavien 20 vuoden aikana maatalousbudjettia pienennetään merkittävästi ja tukitasoa leikataan."

Mutta sitten tuli vuosien 2007 ja 2008 hinnanmuutokset maailmanmarkkinoilla, ja maatalouspoliittinen keskustelu muuttui, Niemi muistelee.

Omavaraisuuden arvo nousi sekä EU:ssa että maailmalla. Väkirikkaat maat kuten Kiina, Intia ja Egypti, lisäsivät viljavarastojaan ja valtion otetta maataloudesta.

Kiinassa maatalouden tukitaso alkaa olla jo samaa luokkaa EU:n kanssa, Jyrki Niemi kertoo.

Niemen mukaan tässä vaiheessa oli nähtävissä, että suurten reformien aika on ohi.

Viimeinen sinetti oli EU:n päätöksentekojärjestelmän muut- taminen niin, että parlamentti otettiin mukaan. Vuodesta 2013 päätökset on tehty kolmikantaneuvotteluina komission, neuvoston ja parlamentin kesken.

Tämä hidastaa ja monimutkaistaa päätöksentekoa, Niemi sanoo. Cap-prosessin sujuvuus riippuu entistä enemmän siitä, ketkä ovat avainhenkilöitä ja miten he onnistuvat asiat muille esittelemään.

Viimeiset vuodet on tuskailtu brexitin kanssa. Komission cap-esitys vuonna 2018 ei ollut millään lailla radikaali, vaan pikemminkin säilyttävä. Ainoa suurempi muutos oli maatalousbudjetin pienentäminen, koska myös tulovirrat pienentyvät brexitin myötä. Sitten tuli korona ja budjetti päätettiin pitää ennallaan. Lisäksi jäsenmaille annettiin lisää valtaa päättää tukitoimien kohdentamisesta.

Niemi ei näe suuria muutoksia tapahtuvan kaudella 2021-27. EU:n maatalouspolitiikan tavoite on maatalouden ylläpitäminen kaikkialla EU:ssa ja nykysysteemin säilyttäminen ennallaan.

Ilmastoasiat tulevat varmasti voimakkaammin mukaan tulevilla kausilla. Mutta tuista tuskin luovutaan tai niitä paljonkaan leikataan.

Niemi kuitenkin uskoo, että kuluttajien ja kansalaisten muuttuvat odotukset piiskaavat EU:n maatalouspolitiikkaa pitkällä aikavälillä väistämättä uudistumaan.

"Tulevaisuudessa maataloudelle maksettavan tuen perusteluna toimivat yhä selkeämmin yleiset argumentit maatalouden tuottamista julkishyödykkeistä ja palveluista.”

Viljelijöille maksetaan siitä, että he edistävät luonnon monimuotoisuutta, satsaavat eläinten hyvinvointiin, säilyttävät kulttuurimaisemaa ja torjuvat ilmastonmuutosta, Niemi sanoo.

Entä kansalliset tavoitteet?

Suomen kansallisen maatalouspolitiikan tavoitteita ei ole kirjattu virallisesti mihinkään kuten capin kohdalla. Mutta julkilausuttuja tavoitteita on paljon, Niemi kertoo.

Keskeisin näistä on kotimaisen tuotannon ja omavaraisuuden säilyttäminen.

Jyrki Niemen mukaan tämä näkyy selkeimmin, kun vertaa Suomea Ruotsiin. Ruotsilla omavaraisuustavoitetta ei ole. Suomessa huolestutaan, jos omavaraisuusaste tippuu alle 100 prosentin.

Maatalouden taloudellisen tutkimuslaitoksen professori Lauri Kettunen kirjoitti kuvauksen Suomen maatalouspolitiikasta vuonna 1992 julkaisuun "Suomen maatalouspolitiikka".

Siinä sanotaan näin: "Yksi Suomen maatalouspolitiikan tärkeimpiä tavoitteita on omavaraisuuden ylläpitäminen kaikissa olosuhteissa. Maan on tultava toimeen, vaikka maan rajat sulkeutuisivatkin jonkin kriisitilanteen takia. Tuotanto on tämän takia mitoitettu yli kotimaisen kulutuksen."

Kevään 2020 koronapandemia olikin Suomen maatalouspolitiikan riemuvoitto. Jotain tällaista tapahtuvaksi oli odotettu 70 vuotta. Ilo oli ylimmillään, kun Ruotsista kyseltiin suomalaisen lihan perään.

Suomessa kotimaisen tuotannon säilyttäminen nähdään tärkeänä paitsi kansallisesti, myös alueellisesti. Suomen joka kolkassa on voitava harjoittaa maataloutta.

Suomi on saanut jopa junailtua lauselman "Maataloutta on voitava harjoittaa kannattavasti unionin kaikissa osissa" läpi EU-tasolla, Niemi kertoo.

Toinen keskeinen tavoite on turvata viljelijän toimeentulo.

Kolmantena tulee kohtuuhintaisten elintarvikkeiden tarjoaminen kuluttajille.

Tavoitteena on status quo

Kettusen Suomen maatalouspolitiikka -julkaisussa myönnetään suoraan, että vastaus maatalouden tavoitteista riippuu siitä keneltä kysytään, ja että tavoitteet ovat epämääräisiä ja ristiriitaisia.

"Maatalouspolitiikka on mitä suurimmassa määrin poliittinen lopputulos, joka kuvastaa päätöksenteon hetken poliittisia voimasuhteita ja ideologisia näkemyksiä", Kettunen kirjoittaa.

Ruoan tuotannon lisäksi maaseudun asuttuna pitäminen on tärkeä maanpuolustuksen kannalta, ja puoluepoliitikolle äänestäjäkunnan säilyttämiseksi. Ekologi taas haluaa painottaa luonnon hoitamista, Kettunen kirjoittaa.

Ristiriitaisuus tavoitteiden suhteen näkyy Kettusen mukaan esimerkiksi siinä, että omavaraisuutta korostetaan, mutta käytännön maatalouspolitiikka painottuu tuotannon rajoittamiseen.

Tulotason nostaminen vaatisi tuottavuuden nostamista, mutta työllisyys- ja aluepoliittiset seikat puoltavat maatalousväestön määrän säilyttämistä nykyisellä tasolla, mikä on tietenkin vastoin tuottavuus- ja tehokkuustavoitetta.

Maatalouspolitiikan tavoitteisiin ovat oleellisesti vaikuttaneet maataloutta pohtineet komiteat, toimikunnat ja työryhmät.

Oli Westermarckin komitea 1960-luvulla, Suomelan komitea 1970-luvulla, Maatalous 2000 -komitea 1980-luvulla ja Hemilän maatalouspoliittinen työryhmä 1990-luvulla.

Niillä on Niemen mukaan ollut vaikutusta kansallisen maatalouspolitiikan suuntaan, vaikka ne eivät ole edustaneet kaikkien näkemystä ja monesti ryhmissä on ollut erimielisyyttä.

EU-aikana on korostettu esimerkiksi suomalaisen ruoantuotannon säilyttämistä maan eri osissa, maatalouden kannattavuutta ja rakennekehityksen tarvetta.

Myös ruoan kotimaisen käytön ja viennin edistäminen, byrokratian vähentäminen ja tukijärjestelmän yksinkertaistaminen ovat olleet tavoitteina.

Kuten myös maatalouden ravinne- ja energiaomavaraisuus sekä ravinnevalumien vähentäminen.

Nämä ovat kaikki julkilausuttuja tavoitteita, ja osa niistä on kirjattu hallitusohjelmiin.

Mutta mitään selkeää strategista suunnitelmaa, miten eri tavoitteita käytännön maatalouspolitiikassa painotamme ja miten aiomme halutut tavoitteet konkreettisesti toteuttaa, ei ole.

Käytännön maatalouspolitiikkaa on ohjannut pyrkimys muuttaa mahdollisimman vähän. Tätä ei ole kirjattu mihinkään, mutta se näkyy kaikessa.

Muutosehdotukset aiheuttavat aina kritiikkiä ja valituksia, Jyrki Niemi sanoo.

Suomen tukijärjestelmä perustuu tukijakoon ennen EU:hun menoa. Muutokset ovat poliittisesti hankalia, ja siksi niitä ei haluta tehdä.

Miten politiikkaa arvioidaan?

Politiikkatoimien onnistumista voi arvioida niiden vaikuttavuuden, johdonmukaisuuden ja tehokkuuden kautta, Jyrki Niemi kertoo.

Tätä myös tehdään sekä EU-tasolla että Suomessa.

Komissio arvioi politiikkatoimien vaikuttavuutta ja johdonmukaisuutta, muttei tehokkuutta.

Vaikuttavuudella tarkoitetaan sitä, missä määrin asetetut tavoitteet on saavutettu. Johdonmukaisuudella taas sitä, ovatko politiikkatoimet ja ohjauskeinot sopusoinnussa keskenään.

Komissio käyttää arviointiin erilaisia indikaattoreita.

Seurataan esimerkiksi viljelijöiden tulotasoa, maatilojen kannattavuutta, erilaisia ympäristövaikutuksia kuten vesien tai maaperän tilaa ja ilmastopäästöjä, työllisyyttä, maaseudun elinvoimaisuutta, sosio-ekonomisia vaikutuksia ja niin edelleen.

Näiden indikaattorien avulla päätellään, onko maatalouspolitiikan tavoitteisiin päästy ja tulisiko tehdä muutoksia.

EU-jäsenmaat raportoivat säännöllisesti EU:lle näistä asioista. Näiden pohjalta on myös muutettu maatalouspolitiikan kurssia.

Niemen mukaan komissio tekee yleensä ennakkoarviointeja ennen politiikkamuutoksia, mutta niitä tehdään myös ohjelmakauden aikana.

Monesti on myös todettu, että politiikka ohjaa väärään suuntaan, mutta silti suuntaa ei ole muutettu.

Uuden capin tarkoituksena on olla entistä enemmän tulosperusteinen. On siis konkreettisia tavoitteita, joiden toteutumista seurataan indikaattoreilla.

Tehokkuudesta ei saa puhua

Komission maatalouspolitiikan seurantajärjestelmä on jättimäinen, mutta tehokkuutta ei arvioida. Politiikkatoimien tehokkuudella tarkoitetaan sitä, onko resurssit hyödynnetty tehokkaimmalla tavalla.

Tehdäänkö asioita kustannustehokkaasti, tehdäänkö oikeita ja järkeviä asioita ja onko kyky kehittää ja uudistaa tekemistä.

Puhutaan tuotannollisesta, allokatiivisesta ja dynaamisesta tehokkuudesta, Niemi selittää.

Hyödyttömintä on, jos tehdään tehokkaasti vääriä asioita. Hölmöläisten maassa tukea maksettaisiin peiton lyhentämisestä yhdestä päästä ja pidentämisestä toisesta.

Resurssit kannattaa kohdistaa sellaiseen, josta saadaan suurin tavoiteltu hyöty.

Jos tavoitteena on lisätä valkuaiskasvien tuotantoa, on valkuaiskasvilisä tehokkaampi instrumentti kuin hehtaarituki.

Tai jos halutaan vähentää ravinnevalumia Itämereen, toimenpiteet kannattaa kohdistaa rannikkoseudulle eikä Lappiin.

Ei ole myöskään tutkimuksia, millä toimenpiteillä voisi parhaiten parantaa maatalouden kilpailukykyä tai kannattavuutta.

Tehokkuusarviointi tuottaisi tietoa, millä toimenpiteillä tavoitteita saavutettaisiin kustannustehokkaimmin.

Silti tällaisia ei maatalouden kohdalla tehdä. Syystä tai toisesta tämä aihe on maataloudessa suoranainen tabu.

Niemen mukaan monet eurooppalaiset maatalousekonomistit peräänkuuluttavat tällaisia tutkimuksia, mutta keskustelu menee heti äärimmäisyyksiin.

"Tuntuu, että keskusteluilmapiirissä on vain kaksi mahdollisuutta, joko kaiken säilyttäminen ennallaan tai sitten maataloustukien täydellinen alasajo. Vaikka siihen matkalle mahtuu paljon erilaisia vaihtoehtoja", Niemi harmittelee.

Näin siitäkin huolimatta, että Euroopassa on harvinaisen suuri kannatus maatalouden tukemiselle.

"Myös Suomessa yli puoluerajojen on konsensus siitä, että maataloutta on tuettava ja kotimaista tuotantoa tarvitaan."

Nykyisellä EU:n maatalousbudjetilla saisi paljon enemmän aikaan, jos tehokkuusarviointeja tehtäisiin ja tukia kohdistettaisiin järkevämpiin asioihin.

Olisi hyvä tarkastella sitä, mikä on nykyisten tukien tehokkuus. Nykyisen tuotannon säilyttäminen ei vaadi näin suurta tukipolitiikkaa.

Suomi onnistunut tavoitteissaan

Jyrki Niemi on itsekin arvioinut sitä, kuinka Suomi on menestynyt maatalouspoliittisissa tavoitteissaan EU-aikana.

Niemi esitelmöi aiheesta vuosi sitten Maataloustieteen päivillä.

Usein sanotaan, että Suomi on liian kiltti EU-politiikassa eikä pidä puoliaan. Tämä ei Niemen mukaan pidä lainkaan paikkaansa maatalouspolitiikan kohdalla.

Ensimmäiset 10 vuotta EU:ssa olivat Suomelle selviytymistaistelua. Mutta sen jälkeen Suomi on ollut aktiivinen maatalouspolitiikan tekijä EU:ssa, Niemi kertoo.

Suomi on pystynyt vaikuttamaan EU:n linjaan ja onnistunut saamaan itselleen suotuisia poikkeuksia kerta toisensa jälkeen.

Politiikan teossa Suomi on pärjännyt hyvin.

EU:hun liittyminen oli valtava ponnistus. EU:n tuottajahinnat olivat paljon alhaisemmat kuin Suomessa, jossa valtio määräsi hinnat.

Viljan hinnat puolittuivat yhdessä yössä, Niemi kuvailee.

Euroissa laskettuna esimerkiksi rukiin tonnihinnat tippuivat yli neljästäsadasta sataanviiteenkymmeneen ja vehnällä kolmesta ja puolesta sadasta sataanviiteenkymmeneen.

Suomi otti tavoitteekseen kilpailukykyhaitan kompensoimisen, että Suomi pärjäisi EU:n yhteismarkkinoilla.

Niemen mukaan Suomen onnistumista tämän tavoitteen saavuttamisessa voi mitata erilaisilla indikaattoreilla. Esimerkiksi tuotantomäärillä tai maatalouden tulotasolla ja kannattavuudella. Näiden indikaattorien mukaan Suomi on pärjännyt yllättävän hyvin tavoitteissaan.

Tuotantomäärät ovat pysyneet, ja maatalouden harjoittamisen edellytykset on pystytty turvaamaan. Heikko kannattavuus ja yrittäjätulo ovat Suomen kompastuskivet.

Britannia koelaboratoriona

Jyrki Niemi on muiden maatalousekonomistien tavoin rahtusen innoissaan brexitistä.

Ei siksi, että pitäisi sitä hyvänä juttuna. Mutta tarjoaahan se mielenkiintoisen vertailukohteen EU:lle maatalouspolitiikkansa suhteen.

Tarkkoja yksityiskohtia Iso-Britannian maatalousohjelmasta ei vielä ole. Mutta joitakin linjauksia kerrottiin marraskuussa.

Todennäköisesti britit pyrkivät harjoittamaan sellaista maatalouspolitiikkaa jota ajoivat EU:ssa, mutta johon muut maat eivät suostuneet, Niemi uskoo.

Britit ovat pitkään vaatineet tukien tarkempaa kohdentamista ja tulosperusteista maksua. Näin myös aiotaan toimia. Tuet kohdennetaan ympäristötoimenpiteisiin.

Iso-Britannian tuottajajärjestö pelkää, että tämä lisää tuotannon riskejä vaikkapa kuivuuden iskiessä.

Aiemmin hehtaarituet ovat kompensoineet tilanteissa, joissa sääolosuhteet ovat vaikeat tai hinnat heilahdelleet.

Nyt hehtaarituet ovat vaihtumassa ympäristö- ja ilmastotoimenpiteistä maksettaviksi korvauksiksi.

Koko maataloustuki muuttuu ympäristökorvausjärjestelmäksi, jossa maksetaan tulvien torjunnasta, soiden suojelusta, metsien istutuksesta, kiviaitojen ja rakennusten suojelusta ja niin edelleen.

Siirtymävaihe uuteen järjestelmään kestää seitsemän vuotta. Hehtaarituki puolittuu vuoteen 2024 mennessä ja loppuu kokonaan vuonna 2028.

Hämmennystä herättää se, että uusi järjestelmä otetaan käyttöön vain Englannissa. Skotlanti, Wales ja Pohjois-Irlanti ovat vasta suunnittelemassa omia ohjelmiaan.

Niemen mukaan on odotettavissa, että pellon hinta Britanniassa hieman laskee siirryttäessä hehtaarituista puhtaisiin ympäristökorvauksiin.

”Mutta koska tuen saaminen todennäköisesti edelleen on sidottu jossain määrin maankäyttöön, ei varmaankaan tulla näkemään mitään suurta pellon hinnanmuutosta.”

Niemi ei usko tukijärjestelmän muutoksen aiheuttavan Britanniassa myöskään voimakasta rakennemuutosta

”Tilathan ovat Englannissa jo lähtökohtaisesti varsin isoja, ja pystynevät sopeutumaan tämäntyyppiseen muutokseen paremmin kuin pienet tilat.”

Iso-Britannian lisäksi Ruotsi, Hollanti, Tanska ja Viro ovat ajaneet EU:ssa liberaalimpaa maatalouspolitiikkaa ja vapaampaa kauppaa.

Nyt Iso-Britannia käy vapaakauppaneuvotteluja useaan suuntaan. Kauppasopimus EU:n kanssa syntyi joulukuussa.

Edessä on valtava paperisota eikä Niemi usko Brittien virkamieskunnan riittävän kovin monen kauppasopimuksen solmimiseen lyhyen ajan sisällä.

Mutta on mahdollista, että britit avaavat maataloutta vapaammalle kaupalle nopeaankin tahtiin.

Suunta kohti ekojärjestelmiä

Brittien suunnitelmat ovat varsin lähellä nykyisen komission toiveita. Komission tavoitteena on se, että tuet kohdennettaisiin tarkemmin ja maksettaisiin tulosperusteisesti, Niemi kertoo.

Tällä hetkellä ne maksetaan pikemminkin kustannusperusteisesti.

"Yleinen vire on, että ruoasta pitäisi saada markkinoilla riittävä hinta. Tukea maksettaisiin pääasiassa erilaisista julkishyödykkeistä", Niemi sanoo.

Tällaisia julkishyödykkeitä ovat esimerkiksi monimuotoisuus, maaseutumaisema tai vaikkapa lintupellot. Eli juuri ne asiat, joista britit aikovat jatkossa maksaa.

Jo nyt nämä tuet ovat aikaansaaneet sen, että osa tiloista on erikoistunut perinnebiotooppien tuottamiseen.

Puhutaan ekojärjestelmistä, eli maksetaan jonkun ekosysteemipalvelun tuottamisesta.

Viime toukokuussa julkaistussa Pellolta pöytään -strategiassa komissio ilmoitti puoltavansa maatalousrahojen kohdentamista ekojärjestelmiin.

Neuvosto hyväksyi syksyllä kannan, jonka mukaan ykköspilarin suorien tukien määrästä 20 prosenttia menisi ekojärjestelmiin.

Niemen mukaan julkinen paine politiikan uudistusta kohtaan juuri tähän suuntaan on kasvanut.

Taloudellisen kestävyyden rinnalla maatalouspolitiikassa korostuvat yhä vahvemmin muut, kuten ekologisen, sosiaalisen ja kulttuurisen kestävyyden ulottuvuudet.

Maataloudelle maksettavan tuen argumentteina ovat jatkossa vahvemmin maatalouden tuottamat julkishyödykkeet ja palvelut.

Haaste maatalouspolitiikalle on löytää keinot, jotka oikealla tavalla kannustaisivat viljelijöitä julkishyödykkeiden tuottamiseen, eivätkä johtaisi uusiin markkinahäiriöihin ja lisäisi kohtuuttomasti viljelijöiden kohtaamaa hallinnollista taakkaa, Niemi sanoo.

Jos EU päättäisi luopua pikkuhiljaa hehtaarituesta ja siirtyisi maksamaan julkishyödykkeistä, niin pellon hinta tuskin yht’äkkiä romahtaisi, Niemi sanoo.

”Uudistus tehtäisiin tietyllä siirtymäajalla, ja koska monet julkishyödykkeistä kuitenkin tuotetaan pellolla, niin tuki olisi edelleen sidoksissa peltoon ja pitäisi sen hintaa yllä.”

Tällaista muutosta Niemi pitäisi jo suurena maatalouspolitiikan reformina, vaikka maatalousbudjetti säilyisikin ennallaan.

Komissio haluaa lisää luomua

Pellolta pöytään -strategian julkistuksessa komissio ilmoitti antavansa jäsenvaltioille suosituksia maatalouspolitiikan kansalliseen toteuttamiseen.

Suomea komissio kehotti kohdentamaan toimia maatalouden tulojen, kannattavuuden ja maataloustuotteiden lisäarvon kasvattamiseen.

Myös rannikkovesiä olisi suojeltava paremmin, lintujen määrää tarkkailtava, ammoniakkipäästötavoite saavutettava ja turvemaiden päästöjä vähennettävä.

Huomautettavaa oli myös maaseudun heikoista verkkoyhteyksistä. Innovaatioita ja digitalisaatiota tulisi saada lisää.

Kummastusta herättää komission strategia lisätä luomualaa koko Euroopassa 25 prosenttiin peltoalasta.

Tuotannon lisääminen ilman markkinoiden imua voisi aiheuttaa luomutuotteiden hintaromahduksen.

Osa poliittisista päättäjistä näkee luomun automaattisesti hyvänä, Niemi kertoo.

"Se on synonyymi kaikelle hyvälle. Päättäjillä voi olla epärealistisia odotuksia sen suhteen."

Luomu on toki keino päästä kohti komission tavoitetta vähentää kasvinsuojeluaineiden ja mineraalilannoitteiden käyttöä.

Hehtaaria kohti luomu onkin monissa asioissa ympäristöystävällisempää tavanomaiseen verrattuna, muttei välttämättä kiloa kohti, Niemi sanoo.

Hiilensidonta puhututtaa

Yhtenä keskustelunaiheena on peltojen hiilensidonnasta maksaminen.

Komission Pellolta pöytään -strategiassa tavoitteena on valmistella EU:n hiiltä sitovaa viljelyä koskeva aloite vuoden 2021 lopussa.

Niemen mukaan ongelmana on se, ettei hiilensidontaa pystytä vielä tilatasolla mittaamaan riittävän tarkasti ja edullisesti.

Sen sijaan on olemassa keinoja, joiden tiedetään vaikuttavan suotuisasti pellon hiilimäärään, kuten kasvipeitteisyys, muokkauksen vähentäminen tai pysyvät nurmet.

Näissäkään toimenpiteissä tehokkuudesta puhuminen ei ole suosittua.

Paras teho hiilensidontaan tulisi metsittämällä heikkokuntoiset pellot. Ei suinkaan maksamalla peltoviljelyn hiilensidonnasta.

Yhtä lailla tehokkaita keinoja leikata suomalaisen ruoantuotannon hiilipäästöjä olisi huonojen turvemaiden viljelykäytöstä poistaminen sekä niiden pohjaveden pinnan nosto.

Turvemaihin koskeminen on poliittisesti vaikea päätös, koska se kohdistuu epäreilusti vain osalle maatalousyrittäjistä. Usein turvepellot ovat tuotantokyvyltään varmimpia viljelymaita.

EU:n hehtaarituki puolestaan lankeaa yhtä lailla hyville ja huonoille pelloille, hiilensitojille ja päästäjille.

Jyrki Niemen mukaan on keskusteltu siitä, voisiko samaan aikaan käyttää sekä keppiä että porkkanaa, joilla kannustettaisiin heikoimpien peltojen viljelykäytöstä poistamiseen.

Niiden hehtaaritukea alennettaisiin, mutta samalla tarjottaisiin kompensaatio päästövähennystoimista.

Näiden päätösten taustalle kaivattaisiin vielä näyttöä siitä, mitkä pellot oikeasti ovat hiilipäästäjiä tai -sitojia. Nettohiilensidonnan kannalta tehokkain ratkaisu olisi saada heikkotuottoiset pellot pois viljelystä ja metsittää ne.

Maankäyttö on maatalouden suurin ympäristöongelma

Maatalouden ympäristökysymyksissä keskeinen ongelmakohta on juuri maankäyttö.

Siitä koituvat ilmastopäästöt ja se aiheuttaa luonnon monimuotoisuuden vähenemistä.

Ekologian julkaisuissa yleensä todetaan, että olisi parasta tuottaa ruoka tehokkaasti pienellä peltoalalla, ja metsittää tai ennallistaa mahdollisimman paljon peltoa.

Näissä tutkimuksissa saatetaan antaa tämä jopa politiikkasuositukseksi.

Näissä ei ole kuitenkaan tehty aiemmin mainittua maatalousekonomistista politiikkatoimien tehokkuuden vertailua, vaan vertailtu erilaisia skenaarioita.

Samaan aikaan maatalouspolitiikka suosii tehotonta viljelyä. Eli heikosti tuottavia peltoja kannattaa pitää tukien vuoksi tuotannossa.

Nature-tiedelehden lokakuun numeron mielipidekirjoituksessa kolme tutkijaa älähti komissiolle juuri tästä aiheesta. Komission Green Deal- ja Pellolta pöytään -strategiat siirtävät ympäristöongelmia vain kolmansiin maihin, kirjoituksessa sanottiin.

EU:n metsäala on kasvanut viimeisten 30 vuoden aikana, mutta samaan aikaan EU tuo palmuöljyä ja soijaa maista, jotka ovat hakanneet metsiä vastatakseen EU:n ja Aasian kysyntään.

Kirjoittajien mielestä on epäeettistä ohjata Euroopan maataloutta tehottomampaan suuntaan, sillä se aiheuttaa ympäristöongelmia toisaalla ja lisää kasvihuonepäästöjä globaalisti.

Komission strategian mukaan lisää peltoalaa siirrettäisiin luomutuotantoon, 10 prosenttia peltoalasta otettaisiin pois viljelykäytöstä ja kasvinsuojeluaineiden ja lannoitteiden käyttöä leikattaisiin voimakkaasti.

Tämä kaikki vähentäisi ruoan tuotantoa EU-alueella.

Kirjoittajat peräänkuuluttivat samoja standardeja tuonnille kuin EU:n omalle tuotannolle ja kehottivat mieluummin lisäämään eurooppalaista tuotantoa kuin vähentämään sitä.

Osa kuluttajista äänestää maankäyttöasiassa jaloillaan, ja suosii kasvisruokaa, koska sen tuottaminen vaatii pienemmän pinta-alan kuin liha tai maito.

Asiaa ei auta edes se, ettei laidunmaalla välttämättä voi tuottaa muuta kuin ruohoa. Ja laidun myös lisää monimuotoisuutta.

Hiilijalanjälkimerkit tulevat rytinällä elintarvikepakkauksiin. Muut jalanjälkimerkit seuraavat varmasti perässä.

Onkin aivan mahdollista, että markkinat ohjaavat tehostamaan tuotantoa.

Kymppitonnin vehnäsadosta tulee kiloa kohti paljon pienemmät hiilipäästöt kuin viiden tonnin sadosta.

Ja leipuri haluaa leipäpaketin kylkeen kuluttajaa miellyttävät lukemat, että saa leipänsä kaupaksi.

Sitä saa mitä tilaa

Maatalouspolitiikan tavoitteita ja kannustimia tarkastellessa nykytila näyttää juurikin siltä mihin ne ohjaavat.

Koronapandemia osoitti, että eurooppalaisen maatalouden kriisinsietokyky on hyvällä tasolla aivan kuten on tavoiteltukin.

Eurooppa pärjäsi pandemian puhjettua esimerkiksi Yhdysvaltoja paremmin, Jyrki Niemi kertoo,

Suuret tuojamaat ryhtyivät hamstraamaan viljaa. Mutta Euroopassa ei ollut mitään hätää, koska pärjäämme varsin hyvin omalla tuotannollamme.

Omavaraisuustavoitteella on huonotkin puolensa. Tuotanto ei ole markkinavetoista, vaan usein kannattaa maksimoida tuet.

Sosiaalipolitiikassa puhutaan kannustinloukuista. Vaikkapa siitä, että on taloudellisesti kannattavampaa jäädä kotiin kuin ottaa työtä vastaan.

Aivan samanlaisia loukkuja aiheuttavat maataloustuetkin.

Viljelyalaan perustuva suora tulotuki aiheuttaa sen, että monille on kannattavinta olla viljelevinään ja jättää sato korjaamatta.

Silloin ei pidä ihmetellä miksi keskisadot ovat heikkoja, peltoja ei kunnosteta ja kannattavuus on huono.

Toisaalta osa maatalousyrittäjistä pärjää erinomaisesti vuodesta toiseen, ja kannattavuuskin on hyvä.

Tukien irrottaminen tuotannosta johti laajaperäistymiseen. Samat tuet tulivat taitaville ja taitamattomille viljelijöille.

Aiempi tukimuoto kannusti tavoittelemaan suuria satoja. Mutta se oli vielä vähemmän markkinavetoista ja keskittyi pelkkiin kiloihin.

Tuotantotukien takia kannatti tuottaa viljaa, maitoa ja lihaa yli markkinahinnan ja ajauduttiin ylituotantoon.

Tuet puolestaan valuvat pellon hintaan ja vuokraan. Uutta peltoa on vaikea saada, ja uuden yrittäjän on vaikea tulla markkinoille.

Mikään tukimuoto ei ole ongelmaton, vaan tuilla on aina haitallisia sivuvaikutuksia, Niemi muistuttaa.

Itä-Euroopassa hehtaarituet ovat paljon pienemmät kuin Länsi-Euroopassa. Siksi peltoa saa halvemmalla. Ja koska myös työvoima on halvempaa, maatalous kasvaa juuri siellä.

Yhdysvalloissa tuet on kohdistettu riskienhallintaan, ja se on rikastuttanut vakuutuslaitoksia ja pankkeja, Niemi kertoo.

Tukien kohdentaminen myös väistämättä lisää järjestelmän monimutkaisuutta ja valvonnan tarvetta.

Jos uusia tukimuotoja tulee, niin jostakin tulisi luopua, Niemi sanoo.

Tukien kohdentaminen tarkemmin on myös poliittisesti vaikeaa, koska se muuttaisi tukien jakautumista. Osa tiloista voittaisi, osa häviäisi.

Kukaan ei ole tyytyväinen maatalouspolitiikkaan, mutta harva on valmis sitä muuttamaankaan. Saavutetuista eduista ei haluta luopua. ◻