Jyrki Aakkula

Kenen syy?

Takana on lähes ennätyksellinen hellekesä, mutta ei niin hyvää ettei jotain pahaakin: Itämeren sinileväkasvustot äityivät poikkeuksellisen runsaiksi. Eikä tilanne sisävesilläkään ollut paras mahdollinen, vaikka uimarannoilla vatsatautiepidemiat taisivatkin tällä erää puhuttaa enemmän kuin sinilevät.

Sinilevien esiintyminen käynnistää aina kesäkeskustelun siitä, kenen vika niiden ilmaantuminen on. Ja yleensä tiedotusvälineissä vastuulliseksi todetaan maatalous typpi- ja fosforihuuhtoumineen. Onko tällainen syyllistäminen oikeutettua?

Vastaus kuuluu, että toisaalta on ja toisaalta ei. Maatalous on Suomessa ihmisen toiminnoista selvästi suurin vesistöjen ravinnekuormittaja, mutta se on myös tehnyt paljon vähentääkseen päästöjään. Aina tietysti voi kysyä, pitäisikö maatalouden tehdä vielä enemmän.

Maatalouden ravinnekuormituksesta vesistöihin ei ole olemassa yhtä totuutta, mutta nykyisin yleisimmin julkisuudessa esiintyvä arvio on, että maatalouden osuus vesistöjen typpikuormituksesta olisi noin 50 prosenttia ja fosforikuormituksesta jonkin verran yli 50 prosenttia.

Nämä luvut pitävätkin epäilemättä suurin piirtein paikkansa, jos puhutaan ihmisen toiminnan aiheuttamasta ravinnekuormituksesta vesistöihin. Jos sen sijaan puhutaan vesistöihin kohdistuvasta ravinteiden kokonaiskuormituksesta, jossa huomioon otetaan niin sanottu taustakuorma eli lähes luonnontilaisilta maa-alueilta tulevat typpi- ja fosforipäästöt sekä ilmasta tuleva laskeuma, ovat luvut jossain määrin erilaiset. Suomen ympäristökeskuksen laskelmat vuodelta 2012 osoittavatkin, että tällöin maatalouden osuus typen kokonaiskuormituksesta vesistöihin on 35 prosenttia ja fosforin kokonaiskuormituksesta 48 prosenttia.

Seuraavaksi suurin kuormittaja maatalouden jälkeen eli yhdyskunnat ja teollisuus aiheuttavat kokonaistyppikuormituksesta 14 prosenttia ja kokonaisfosforikuormituksesta 9 prosenttia eli selvästi vähemmän kuin maatalous. Lisäksi yhdyskunnat ja teollisuus ovat onnistuneet viimeisen parin vuosikymmenen aikana vähentämään ravinnepäästöjään maataloutta enemmän, mikä luonnollisesti entisestään korostaa maatalouden roolia suurimpana päästölähteenä.

 

Maatalouden ravinnepäästöjen vähentämisessä avainasemassa on ollut maatalouden ympäristötukijärjestelmä, joka on ollut toiminnassa Suomen EU-jäsenyyden alusta eli vuodesta 1995 lähtien. Maatalouden ympäristötuen vaikuttavuuden seurantatutkimuksen (MYTVAS 3) tulosten mukaan maatalouden ravinnekuormituspotentiaali ravinnetaseilla mitattuna on vähentynyt sekä typellä että erityisesti fosforilla. Ravinnetaseillahan kuvataan sadolle annettavan ja sadon mukana poistuvan ravinnemäärän erotusta eli sitä osaa ravinteista, joka jossain muodossa päätyy ympäristöön.

Fosforilla kuormituspotentiaalin väheneminen on ollut todella merkittävä. Vuonna 1995 fosforitase oli 18,3 kg/ha, kun taas vuonna 2013 se oli enää 2,5 kg/ha. Typpitaseella myönteinen kehitys on myös selvä, vuoden 1995 81 kilosta hehtaarille on tultu alaspäin vuoden 2013 47 kiloon hehtaarille.

Lisäksi MYTVAS 3 -seurantatutkimukseen kuulunut jokivaluma-alueiden ravinnekuormitusseuranta osoittaa, että maataloudesta tuleva fosforikuormitus on laskenut ohjelmakausittain, jääden kolmannella ohjelmakaudella (2007–2013) noin 80 prosenttiin ensimmäisen ohjelmakauden (1995–1999) määrästä. Myös typpikuormitus on kääntynyt laskuun kolmannella ohjelmakaudella.

 

Maatalous on siis osallistunut ravinnekuormituksen vähentämistalkoisiin. Valitettavasti vain on niin, että pistekuormituksen eli yhdyskuntien ja teollisuuden ravinnepäästöjen hallintaan on huomattavasti helpompi kehittää teknisiä ja toiminnallisia ratkaisuja kuin maatalouden hajakuormituksen hallintaan. Kasvukauden olosuhteilla on maataloudessa erittäin suuri vaikutus ravinnehuuhtoumiin, ja pitkän aikavälin säätä on tunnetusti mahdotonta ennustaa etukäteen.

Niinpä maatalouden ravinnekuormituksen vähentämiseen ei ole olemassa yhtä poppakonstia. Tarvitaan sekä uusia välineitä että jo käytössä olevien keinojen tehostamista. Ravinteiden tarpeiden mukainen käyttö, suojavyöhykkeet ja -kaistat, todellinen talvi-aikainen kasvipeitteisyys, maan kasvukunnosta huolehtiminen sekä lannan kasvukauden aikainen sijoituslevitys ovat hyväksi havaittuja toimenpiteitä, joilla maatalouden ravinnepäästöt vesistöihin saadaan pienenemään. Kaiken ytimessä on luonnollisesti ravinteiden mahdollisimman täysimääräinen kierrättäminen.

 

Ympäristökorvausjärjestelmä, joksi uutta ympäristötukijärjestelmää kutsutaan ja jonka toteuttaminen alkaa ensi vuoden alussa, tarjoaa kattavan toimenpidekokonaisuuden maatalouden ravinnekuormituksen vähentämiseen. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää, että mahdollisimman moni viljelijä pysyisi edelleen järjestelmän piirissä.

Vielä on liian aikaista arvioida, missä määrin ympäristökorvausjärjestelmä kykenee vähentämään maatalouden ravinnekuormitusta, mutta se on joka tapauksessa tärkeä uusi lenkki maatalouden ympäristöpolitiikan kehittämisen ketjussa.

Kun tekemisen suunta on oikea, vähitellen myös tavoitteet toteutuvat.

MMT JYRKI AAKKULA TYÖSKENTELEE

MTT:N YLEISJOHDOSSA

jyrki.aakkula@mtt.fi