Liioiteltu jokamiehenoikeus riuduttaa maaseutuyrittäjyyttä

Kesantopellolle saapastelee tuntematon mies. Jokaiseen saappaanjälkeen mies asettaa pienen palan makkaraa. Pellon poikki käveltyään mies poistuu, mutta palaa joskus koiransa kanssa ja kävelee taas kesantopellon poikki koiransa kanssa. Närkästyneelle isännälle mies selittää, että kyseessä on koiran kouluttaminen jälkien etsimiseen. Miehen mukaan isännällä ei ole asiaan nokan koputtamista, kun ympäristöhallinnon yhteisestä verkkopalvelusta Ymparisto.fi mies on tulostanut ympäristöneuvos Pekka Tuunasen kannanoton: ”Luultavasti kesantopellolla kävelystä ei aiheudu vähäistä suurempaa haittaa pellon käytölle; siten toiminnan voisi perustaa jokamiehenoikeuksien varaan. Muutamaa makkaranpalaa ei havaitse kukaan muu kuin koira.”

Tähän on tultu, kun ympäristöministeriö on oikeastaan koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt sosialisoimaan suomalaisen maaseudun metsät ja nyt myös pellot yhteiseen virkistys- ja harrastuskäyttöön.

Kesantopeltoa koskeva ympäristöministeriön ympäristöneuvoksen kannanotto on poikkeuksellinen sikäli, että tähän asti jokamiehenoikeuksien on korostettu koskevan metsiä ja vesistöjä. Vielä ympäristöministeriön omassa jokamiehen oikeuksia koskevassa kuudella kielellä julkaistussa esitteessä vakuutetaan, etteivät jokamiehenoikeudet koske piha-alueita, viljelyksiä ja muita erityiseen käyttöön otettuja alueita.

Ilmeisesti ministeriön uusi tulkinta on, ettei kesantopelto ole viljeltyä maata. Vakiintuneet tulkinnat ja lainsäädäntö ei ympäristöväen kynsissä paina paljoa.

Se, että ympäristöministeriö on pystynyt tekemään jokamiehenoikeuksilla omaa politiikkaansa, perustuu siihen, että jokamiehenoikeuksia käsitellään lainsäädännössä rikoslaissa. Siellä todetaan, ettei kukkasen poiminta sulhon rintapieleen tai marjojen poiminta ole varkautta. Vähäisten käräjäjuttujen estämiseksi rikoslaissa myös todetaan, ettei hallinnan loukkausta ole teko, josta on aiheutunut omistajalle vain vähäinen haitta.

Ympäristöministeriön virhe on, että se on pyrkinyt suosimaan virkistys- ja harrastustoimintaa toisen mailla aina silloin, kun rikoslaki ei asiasta säädä rangaistusta. On unohtunut, että toiminta voi olla moitittavaa ja hyvien tapojen vastaista, vaikkei rikoslaissa ole rangaistuksia säädettykään.

Jokamiehenoikeus on vakiintunutta tapaoikeutta. Vain sellaista on syytä edistää, jolla on aina ollut laaja väestön tuki vakiintuneena tapana. Makkaranpalojen kylväminen toisen kesantopeltoon ei ole maaseutuväestön hyväksymää tapaoikeutta. Aivan eri asia on, jos isäntä antaa koiramiehelle siihen luvan.

Maaseutuelinkeinot kärsivät

Ympäristöministeriön kanta on, että koira-valjakkoyrittäjä saa vapaasti harjoittaa elinkeinoaan toisen metsissä ilman mitään lupaa tai korvausta. Voisi ajatella, että tällä ja vastaavilla tulkinnoilla edistetään erilaisten matkailupalvelujen myyntiä. Silloin ei vaikuta paljon painavan, ettei toiminta ole haitatonta. Ainakin jos valjakkojen vakituinen levähdyspaikka on kauniin näköalan kukkulalla, valjakkokoirien aiheuttama ulostekuormitus on talven mittaan niin suuri, ettei kesällä alueelta poimita kukkia, kerätä marjoja ja ainakaan alkukesällä ihailla maisemaa. Mutta saahan metsänomistaja kukkulalle sentään tuhdin lannoituksen vuosittain.

Maaseudun nykyolojen ymmärtämättömyys heijastuu kannanotoissa pahoin. Ympäristöministeriö julistaa uhmakkaasti: ”Jos talo on asumaton, se ei ole kenenkään koti ja siten siltä puuttuu kotirauhansuoja.” Siis pihalle saa leiriytyä tilapäisesti ja poimia villivatukot. Entä sitten, kun vanha pari tulee palveluasunnostaan kesäksi vanhaan kotiinsa?

Ja lisääkö vapaa metsien käyttöoikeus kuitenkaan maaseutuyrittäjyyttä?

Kun jokamiehenoikeuden perusteella puita ei saa kaataa, vaarallisia lohkareita poistaa, kunnostaa polkuja tai muuttaa aitojen sijaintia, ennemmin tai myöhemmin yrittäjälle tulee esiin tilanne, että maanomistajan kanssa pitäisi päästä sopimukseen luontokohteen kehittämisestä. Jos yrittäjän lähtökohta on liioiteltu jokamiehenoikeus, neuvotteluilmapiiri ei ole suotuisa.

Usein olisi parempi lähteä ajatuksesta, että ensisijainen oikeus maaseutuelinkeinon, myös matkailun, harjoittamiseen on maanomistajalla. Hän voi toki korvausta vastaan luovuttaa oikeuttaan muille rajatusti ja soveltuvin osin. Silloin kaikki voittavat, ja syntyy hyvä yhteisen yrittämisen henki.

Luultavaa on, että ympäristöministeriön sosialisoiva asenne ja uhmakas esiintyminen on yksi syy siihen, että aineettomien luontopalveluiden myynti on Suomessa lapsenkengissään esimerkiksi Alppien maihin verrattuna.

Olisiko aika harkita jokamiehenoikeuden sisältöä hyvässä yhteistyössä maaseutuväen kanssa?

Matti Kärkkäinen

