KM:n vertailussa akkukäyttöiset rasvaprässit

Ahkera rasvaus on hyvä tapa kasvattaa kaluston kestoikää. Maatalouskoneissa rasvanippoja saattaa tosin olla niin paljon, että käsiprässillä urakka käy puuduttavaksi. Siksi Käytännön Maamies testasi, mihin 14,4 ja 18 voltin akkukäyttöiset rasvapuristimet kykenevät.

Rasvanipat alkavat olla monella alalla katoavaa kansanperinnettä. Hieman vanhempi maamiespolvi tosin vielä muistaa, kuinka esimerkiksi henkilöautojen pyöräntuennoista löytyi muutama vuosikymmen sitten läjäpäin rasvanippoja.

Nyttemmin autoissa ovat vallanneet alaa kestovoidellut laakerit. Tavallisesta henkilöautosta ei ehkä löydy yhtään rasvanippaa. Raskaammassa kalustossa ja varsinkin maatyökoneissa rasvanipat ovat edelleen voimissaan. Teollisuudessa niitä käytetään niin ikään hyvinkin yleisesti.

Rasvanipat kielivät siitä, että kyseessä on laakerointi- tai nivelöintiratkaisu, jonne sopivaa yleisrasvaa, vaseliinia tai kyseiseen kohteeseen tarvittavaa erikoisrasvaa on aika ajoin syytä puristaa. Jokaiselta maatilalta pitäisikin löytyä edes jonkinlainen rasvapuristin – tutummin rasvaprässi.

Voitelun lisäksi rasvan tarkoitus on suojata rakenteita lialta, pölyltä ja osin myös kosteudelta. Jos rasvausta ei tehdä, varsinkin pölyisissä oloissa laakerin kestoikä voi romahtaa. Jotta rasvaukset tulisi myös tehtyä, työn olisi hyvä sujua helposti ja itseään väsyttämättä.

Onneksi akkukäyttöisiä rasvapuristimia on saatavilla kohtuuhintaan. Vertailumme prässeistä halvimmat jäivät verolliselta hinnaltaan alle kahdensadan euron. Toisaalta kalleimmat maksoivat lähes tonnin. Jo hintahaarukka pistää miettimään, millainen rasvapuristin olisi oikea oman maatilan tarpeisiin.

Akuissa on vara valita

Löysimme tavanomaisista markkinapaikoista pitkälti toistakymmentä erilaista rasvapuristinmallia. Käyttöjännitteissä on vallalla selkeä jako kolmeen: saatavilla on 12-, 14,4- ja 18-volttisia akkuprässejä. Näppituntumalla voi olettaa, että käyttöjännitteen kasvaessa myös työtehon pitäisi lisääntyä.

Akuissa hallitsevina tyyppeinä ovat nikkelikadmium- ja litiumkennot (NiCd ja Li). Näistä jälkimmäiset voivat pitää sisällään varsin erilaista tekniikkaa. Tavanomaisen käyttäjän ei tosin onneksi tarvitse tietää, millainen on litiumkennoston tarkempi rakenne tai kemiallinen koostumus.

NiCd- ja litiumakkutyypeissä on käytön kannalta pari tärkeää eroa.

NiCd-akut tulisi aina välillä ajaa täysin tyhjiksi, jottei niihin synny kapasiteettia kadottavaa ”muisti-ilmiötä”. Tällä tarkoitetaan sitä, että vajailla puruilla ja latauksilla käytetty NiCd-akku ei enää luovuta kaikkea virtaa tai edes lataudu täyteen.

Litiumakuilla vastaavaa ilmiötä ei esiinny. Litiumkennot eivät päinvastoin pidä siitä, että ne ajetaan täysin tyhjiksi. Litiumakkuja kannattaakin latailla säännöllisin väliajoin.

Pääsääntöisesti akkujen säilyttämistä vajaalatauksisina kannattaa välttää. Jos tiedossa on, ettei akkuja hetkeen käytetä, ne olisi varminta ladata täyteen ennen varastointia.

Vanhassako vara parempi?

Litiumtekniikka edustaa kahdesta vallalla olevasta akkutyypistä uudempaa tekniikkaa. Litiumakkujen kapasiteetit ovat niin ikään yleensä NiCd-akkuja suurempia. Aivan lyömättömiä litiumkennotkaan eivät silti ole.

Kylmissä olosuhteissa NiCd-akut näyttävät edelleen kyntensä. Osa litiumkennoista menettää virranluovutuskykynsä jo pikkupakkasilla. Parhaat NiCd-akut sen sijaan jatkavat toimintaansa jopa parinkymmenen asteen pakkasilla.

Rasvaprässeissä akkujen kylmäominaisuuksilla ei ole yleensä suurta merkitystä. Käyttöä rajoittavaksi tekijäksi nousee useimmiten voiteluaineen jähmettyminen.

Joissain erikoistapauksissa NiCd-akulla varustettu rasvapuristin voi kuitenkin olla varmempi valinta. Pakkastesteihin emme tällä kertaa silti ryhtyneet. Valtaosa maatalouden rasvaustöissä tehdään kuitenkin lämpimään aikaan tai lämpöisissä konesuojissa.

Rasvaprässimarkkinoilta voi löytää satunnaisesti myös nikkelimetallihydridiakkuja. NiMH-akkutekniikka tuli markkinoille NiCd- ja litiumkennojen valtakausien välillä. Tämän kennotyypin ongelmiin kuuluu itsepurkautuminen, mikä tekee NiMH-akuista hieman hankalia satunnaisesti käytettävien työkalujen voimanlähteinä.

Nyttemmin NiMH-kennojen markkinaosuus onkin rasvapuristimien kaltaisissa työkaluissa marginaalinen. Markkinakartoituksissamme löysimme vain yhden NiMH-akuilla varustetun rasvaprässin. Sekin oli poistumassa markkinoilta.

Järeämpää osastoa

Suomenkin markkinoilla rasvapuristimien tarjonta on niin mittavaa, että jouduimme rajaamaan vertailuvalikoimaa. Luontevaksi ratkaisuksi nousi 12-volttisten prässien jättäminen vertailun ulkopuolelle. Kyse on ainakin paperilla rasvapuristimien keveimmästä kaartista.

Koska akkujen energiamäärä ja rasvapuristimien moottorien voimavarat ovat riippuvaisia käyttöjännitteestä, päätimme jakaa vertailuprässit kahteen eri sarjaan. Sekä 14,4- että 18-volttisten rasvapuristimien arvostelukriteerit ovat silti molemmissa sarjoissa samat. Eri sarjoissa kisaavien prässien arvosanat ovat näin ollen suoraan verrannollisia.

Eri akkutekniikoiden tai -kapasiteettien välille emme sen sijaan halunneet tehdä eroja. Päätös osoittautui myös tulosten perusteella oikeaksi. Vaikka NiCd-akuissa on pääsääntöisesti vähemmän sekä ilmoitettua että todellista kapasiteettia, akkutyyppi ei silti yksinomaan ratkaise prässien suorituskykyä.

Tekemämme linjaukset aiheuttivat toisaalta sen, että kolme rasvapuristinvalmistajaa osallistui kisaan useammalla prässillä. Varsinkin Lincoln ja Mato antoivat mahdollisuuden verrata keskenään eri käyttöjännitteiden ja akkutekniikoiden suorituskykyeroja. Tulokset eivät olleet yhtä yksiselitteisiä kuin pelkkien teknisten tietojen perusteella olisi voinut kuvitella.

Lue KM:stä, miten rasvaprässit pärjäsivät vertailussa.

Kyösti Isosaari